maanantai 19. marraskuuta 2018

Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Harry Potter and the Half-Blood Prince
J.K. Rowling, 2005
suomentanut Jaana Kapari
Tammi, 2006
s. 698

Olen erittäin innoissani Pottereista, niin fiiliksissä. Maailmani on rehellisesti avartunut näitä lukiessa. Tiedän nyt niin paljon enemmän. Vaikkakin Puoliverisen prinssin aikana tulikin olo, että pitäisiköhän heti aloittaa uudelleen lukeminen alusta lähtien, kun Kuoleman varjelukset olisi luettu. Tuntuu, että olen unohtanut jo yli puolet jutuista. Ihan hämmentää miten hyvin J.K. Rowling onkaan suunnitellut asioita etukäteen. Suuret arvostukset hänelle! Pieniä juttuja aikaisemmissa kirjoissa, jotka onkin suuria myöhemmissä. Pidän Puoliverisestä prinssistä paljon. En osaa sanoa onko se suosikkini (suosikit ovat niin vaikeita), mutta kärjessä se on. En muistanut laisinkaan, että tässä olisi ensimmäiset hirnyrkki jutut ja vielä Dumbledoren kanssa. Hyvän tästä teki myös se, kun ensimmäistä kertaa Voldemort ei tyytyväisenä odottanut lukuvuoden loppua hyökätäkseen, vaikka toki oli se tässäkin lopussa, mutta sehän oli ihan Malfoyn juttuja. En muistanut myöskään, että Dumbledore kuolee tässä osassa. En laisinkaan. Olin ihan, että ei, ei hän voinut kuolla, vai kuoliko, eikös se ollut vasta seuraavassa osassa. Ja sittenhän minä itkin. Ikävä kuolema. Mietin kovasti Kalkaroksen juttuja, sillä en muista miten nämä jutut menivät, mutta olihan hänen pakko se tehdä ja jotenkin näen sen, että näin pelastettiin Malfoy. Vähän käy sääliksi Malfoyta. Kalkaros kuitenkin hämmentää niin paljon, sitä epäilee ensin toista ja sitten toista ja sitten taas uudelleen toista, millä puolella olet, kerro minulle!

Jotenkin hankala miettiä näitä kirjan tapahtumia, niitä oli niin paljon ja yli viikossa on jo unohtanut liian paljon omia ajatuksia. Erityisesti, kun aloitin Kuoleman varjelukset eilen. (vink vink, kirjoittelin tämän viikko sitten..) Vaikka onkin lukenut vasta vähän päälle 100 sivua, on jo täysin upputunut siihen ja mielessä pyörivät ne kaikki asiat. 
Puoliverisen prinssin jälkeen jäi innostunut fiilis lukea lisää. Feeniksin killan jälkeen Puoliverinen prinssi tuntui jotenkin niin paljon kevyemmältä ja oli niin kovin kiinnostavaa kuulla historiasta. Lukiessa en kuitenkaan laittanut lappuja väliin, niin kuin aikaisemmissa olen suhteellisen aktiivisesti tehnyt. Piti vain saada luettua ennen lukupiiriä, onnistuinkin kevyesti neljää tuntia ennen lukupiirin alkua. Rehellisesti luin kyllä aika rennosti ja oli mukavaa, kun jäi aikaa jäljelle siitä ajasta, jota lukemiselle oli varannut. Kirjassa vain yksi kohta oli sellainen, että tämä ehdottomasti pitää merkata ja se oli, kun ollaan menossa Kuhnusarvion juhliin ja Lunalla on paljetein koristeltu hopeakaapu. Olin ihan, että vähänkö siistiä, viimein näissä juhlakaavuissa on jotain hienolta kuulostavaa ja, sitten muut vain naureskelivat. Pitihän sitä sitten muistutella näistä kirjan tapahtumavuosista, joita en huomaa ajatella, rehellisesti en edes muista niitä.

Mitäs muuta haluasin sanoa kirjasta. Tykkäsin ja lukupiiri meni hyvin, Meillä oli harmillisesti rajallinen määrä aikaa, oltaisiin pidempäänkin voitu keskustella. Huomasi myös, kuinka en itse täysin syventynyt keskusteluun, kun tarkkailin samalla kelloa. Kuoleman varjeluksiin varataan koko ilta ja luultavasti poristaan vielä vähän muistakin osista. Nämä lukupiirit ovat siitä niin mahtavia, kun tulee ilmi ajatuksia ja yhteyksiä, joita ei ole itse huomannut edes ajatella. Esimerkiksi se kaappi, johon Harry, olikohan Salaisuuksien kammiossa, piiloutui siellä Borgin ja Burkes kaupassa. En olisi tätä muistanut, jos ystäväni ei olisi asiaa maininnut. 

Mutta eipä tässä nyt muuta tällä kertaa. Voisihan tästä kirjasta porista vaikka kuinka ja paljon, mutta taidanpa tarttua nyt vain Kuoleman varjeluksiin, tavoitteena lukea mahdollisimman paljon ennen Grindelwandin rikoksia. Kohta pitänee mennä nukkumaankin.

Halloween-lukuhaaste 2018

Ja iik, Grindelwaldin rikokset oli hyvä! Ja herätti ajatuksia ja olin, että ahaa, näinkö nämä jotku jutut menevät. En kerennyt lukemaan Kuoleman varjeluksia loppuun, vaan vajaaseen puoleen väliin. Innokkaasti eteen päin!

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Potter -lukupiiri

Lukupiirit ovat edenneet edellisestä päivittelystä jo hirmuisesti. Seuraavaksi olisi vuorossa Puoliverinen Prinssi, jota en ole vielä aloittanut. (Ja niin sekin on jo mennyt, joskus voisi vaikka julkaistakin näitä tekstejä...)

Lukupiirit ovat menneet oikein hyvin. Totuus on kuitenkin se, että ensimmäiset kaksi tapaamista olisi pitänyt pitää neljänä tai ainakin kolmena kertana. Kahdesta ensimmäisestä kirjasta oli ihan hyvä pitää samassa, kun ovat kuitenkin samankaltaisia. Mutta Liekehtivä pikari ja Azkabanin vanki olisi pitänyt pitää erikseen. Puhuttiin lähinnä sitten Liekehtivästä pikarista, koska se oli edellisin, jonka oli lukenut. Olisi ehkä tarkemmin pitänyt rajata, että nyt puhutaan tästä osasta ja sitten tästä osasta, sillä nyt vain aika randomisti keskusteltiin. No, oppia ikä kaikki.
Olemme kuitenkin saaneet jokaisesta kerrasta jotakin irti ja yksi pohdinta on aikalailla ollut aina, miten muut Tylypahkan oppilaat näkevät tapahtumat.

Olen tykännyt lukea Pottereita, paljon. Azkabanin vanki oli oikein hyvä, Liekehtivä pikari oli myös, mutta ei niin hyvä kuin Azkabanin vanki. Nyt huomasi hyvin kuinka erilaisia kirjat ja elokuvat ovat. Jotenkin paljon selkeämpi kuva kaikesta, vaikkakin Liekehtivän pikarin elokuvasta piti, kun näki vähän enemmän niitä muitakin kilpailijoita. Kirjassa kuitenkin mennään Potterin näkökulmasta. Näissä kahdessa olin kuitenkin super innoissani ja jatkoin onnellisesti seuraavaan eli Feeniksin kiltaan, josta ystävät sanoivat että se on synkempi, eivätkä sanoneet syyttä!

Sitä se oli, itkin todella paljon ja minulla ei ollut edes sanoja kuvailemaan tunteitani, mutta tästä huolimatta ja ehkäpä juurikin siksi, se oli myös hyvä ja kiinnostava. Ja erityisesti Feeniksin killassa huomasi elokuvan ja kirjan eron. Minulle jäi paljon selkeämpi olo ihmisistä ja siitä mihin he kuuluivat jne. Luultavasti nämä elokuvien ja kirjojen erot vain lisääntyvät seuraaviin osiin päästessä.

Löysin myös lempihahmoni Fredin ja Georgen, minulla on selkeästi joku juttu kaksosiin. Näin koulutat lohikäärmeesi -sarjassakin lempihahmoni ovat kaksoset. Traagista tässä on se, että itken jo valmiiksi heidän kohtaloaan.  Elokuvien kohdalla olin jotenkin kiintynyt Luna Lovekivaan, mutta tässä kohtaa kirjojen lukemisessa voin sanoa, että hän on kiva, muttei mitenkään suosikkini. Totesin myös, etten pidä Siriuksesta ja Kalkaroskin on ihan meh, elokuvassa vielä jokseenkin pidin hänestä, mutta nyt en enää. Lupinista pidän nyt jotenkin ehkäpä enemmän.

Feeniksin killan jälkeen minulla ei ollut sellaista heti seuraava osa tänne nyt -fiilistä, niin kuin muiden osien kanssa oli ollut. Jotenkin tarvitsi aikaa sulatella sitä kaikkea ja jotenkin se tieto, että kaikki tulee olemaan vain entistä enemmän, voiko sanoa kamalaa, ei lisännyt innostusta. Vaikka tartunkin mielelläni seuraavaan osaan ja uppoudun Potterin maailmaan, tiedän, että tulen luultavasti itkemään. Lisäksi jostain pitäisi löytää viimeinen osa, jota en vielä omista. Antikvariaatit, minä tulen! Tai sitten lainaan vain kirjastosta.

Odotan innolla seuraavaa lukupiiriä, Feeniksin killasta juteltiin antoisasti muutama tunti mukavasti kahvilassa. Seuraavalla kerralla mennään ihan meille uutukaiseen kahvilaan, kuolaan jo niitä kakkuja!

J.K. Rowling
suomentaja Jaana Kapari
kustantaja Tammi
Harry Potter ja Azkabanin vanki (the Prisoner of Azkaban) 2000, s. 456
Harry Potter ja liekehtivä pikari (the Goblet of Fire) 2001, s. 768
Harry Potter ja Feeniksin kilta (the Order of the Phoenix) 2004, s. 1050

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Yönsiiven velhot

Yönsiiven velhot, Korppikartanon salat 1
Sorcerers of the Nightwing
Geoffrey Huntington, 2002
suomentanut Ilkka Äärelä
WSOY, 2003
336 s.

Jotkin kirjat vain täytyy lukea uudelleen ja tämä kirja oli sitä ehdottomasti minulle. Luin Yönsiiven velhot joskus kauan aikaa sitten. Muistieni mukaan olin vielä ala-asteella silloin (5/6. luokka) ja tämä kirja oli jotenkin niin jännittävä (toinen osa ehkä vieläkin jännittävämpi). Minun oli vain pakko lukea tätä yömyöhään ja väristä peiton alla.

Yönsiiven velhot kertoo pojasta nimeltä Devon, jonka vaatekomerosta tulee demoneita. Devonin isä kutsuu vaatekomeroa hornankoloksi, mutta muuta ei kerro kuin sen, että Devon on niitä vahvempi. Devonin ollessa 14-vuotias, hänen isänsä kuolee ja Devon muuttaa Korppikartanoon, taloon, jossa on kummituksia. Mikä on Devonin yhteys talossa asuviin, mikä paha vaanii talossa ja kuka Devon on, mitä hänen voimansa ovat? Asiat selviävät pikku hiljaa, Devon kuuluu Yönsiiven velhojen veljeskuntaan, mitä lie se sitten tarkoittaakaan ja demonit haluavat Devonilta jotakin häiriten jokapäiväistä elämää ja aiheuttaen vaarallisia tapahtumia.

Todellakin nautin kirjan lukemisesta, se oli kiinnostava ja oli mukava saada tietää mitä kirjassa nyt oikein tapahtuukaan, kun kaiken jo unohtanut edelliseltä lukukerralta. Rehellisesti tämä kirja on ollut mielessäni jo monta vuotta, jätti nuorempana jäljen, josta ei päässyt eroon ilman uusintaa. Ihan niin jännittävän pelottava se ei ollut, kuin pienempänä lukiessa, mutta erittäin sopivaa syyslukemista kuitenkin kaikkine demoneineen ja haamuineen.
Niin kuin jo joissakin muissakin lasten ja nuorten kirjoissa, niin tässäkin huomasin, että vähän ehkä jo kasvanut aikuiseksi. Tai jotenkin ehkä kaipaan vaan syvempiä hahmoja ja erilaista otetta. Hankala aihe, kun päässä ei ole selviä ajatuksia aiheesta, enemmänkin tuntemus. Se on varmaan se mikä erottaa ne lasten ja nuorten kirjat aikuisten kirjoista? Jotakin, johon yhä enemmän kiinnitän huomiota.
Kovinkaan monet asiat eivät häirinneet minua, erityisesti, kun muisti, että tämä on tosiaan lasten ja nuorten kirja ja hahmot ovat 14-vuotiaita, mutta pieni random suhdeosuus häiritsi minua paljon, se jotenkin alkoi niin nopeasti ja randomisti ja se vain oli siinä. Mietin miksi se oli siinä, miksi nämä kaksi henkilöä eivät vain voineet olla kavereita? Toki en voi kieltää, ettei näin tapahtuisi monessa muussakin kirjassa ja sitä, etteikö tunteet tulisi nopeasti, mutta se häiritsi minua.

Kaikista näistä olen ehkä kasvanut tämän ylitse jne tuntemuksista, aion ehdottomasti lukea Demoni noidan myös uudelleen jossain vaiheessa, sillä kaikki asiat ei todellakaan selvinneet vielä tässä osassa. Ja tämä tosiaan on kiinnostava ja hyvä kirja, vaikka ei täydellinen olekaan, mikäpä olisi. Suosittelen lapsille ja nuorille, ei ihan heikkohermoisille, minä ainakin tärisin jännittyneenä sängyssä nuorempana ja kieltämättä nytkin yöllä palasin äkkiä sängyn turvaan käytyäni vessassa.


Halloween-lukuhaaste 2018

Tätä kirjoittaessa söin palan kuivakakkua ja kävin mielessäni keskustelua aiheesta suhteet.

Pure mua

Pure mua
Terhi Tarkiainen
Tammi, 2018
403 s.

Oi, vampyyrejä! Olen ehdottomasti vampyyri-tyttö, ollut jo vuodesta 2005. En toki ole laisinkaan romantisoinut vampyyreja, köh, köh, totean myös lukeneeni Draculan ja nähneeni elokuvia kauhistuttavista ei niin romantisoiduista vampyyreistä. Enkä haluaisi olla vampyyri, kuka nyt haluaisi elää ikuisesti (toki olisihan se kiehtovaa, kaikki se aika kiertää maailmaa, mutta ei kiitos). Ihan näin, ettei kenellekään tule väärinkäsityksiä innostuksestani vampyyreja kohtaan.

Kohdatessani Pure mua -kirjan kuvan IG:ssä, olin jo niin myyty, violetti on mahtava väri ja omena, missä verta valuvat reiät. Kuka voi vastustaa sellaista kantta? Tähän ehkäpä vaikutti pieni omenainen viittaus erääseen toiseen vampyyri-sarjaan. Niin sitten laitoin kirjan varaukseen, enkä oikeastaan edes miettinyt mistä kirja kertoo, vähän toki luin aiheesta, mutta kansi ja vampyyrit saivat minut jo niin myymään sieluni, että en voinut edes ajatella, etten lukisi kirjaa.

Takakansi sanoo näin:

Kun Anna täyttää 30, hän saa vanhemmiltaan lahjaksi Vladin, upean vampyyrimiehen häkissä. "Jos vaikka opettelisit tällä, miten niiden miesten kanssa ollaan." Mukana on käyttöopaskin. Mutta Anna tahtoo vain palautusosoitteen. 
Gradu vuoden 1918 punakapinasta saa jäädä, kun vampyyrit imaisevat Annan seikkailuun täynnä kahlittuja petoja, seksuaalisia paineita ja laastareita kaulalla.

Todellakin niin kiinnostava aihe ja tartuinkin teokseen innokkaasti. Luin sen aikalailla päivässä, se oli hyvin vietetty sunnuntai. Mietin kuitenkin kuinka asiat menivät hieman liian nopeasti ja kuinka paljon asiaa tässä olikaan. Mietin miten nämä gradu-jutut nyt liittyvät tähän, miksi pitää jotain Romppaista käydä tapaamassa, olisiko nämä tapaamiset voinut vain jättää pois.
Asiat todella tapahtuivat vain muutaman päivän aikana ja nopeasti, mutta se ei tainnut olla se ongelma, vaan se, että aivoni eivät ehkä pysyneet ihan mukana lukuvauhdissani. En suosittele lukemaan yhdessä päivässä.

Pure mua on viihdyttävä ja nautin suuresti kaikista vampyyri viitteistä. Rehellisesti myös Suomen historia osuudet olivat kiinnostavia, en hirveästi punakapinaa mieti, niin tämä herätti kyllä ajatuksia ja pienoista kiinnostusta asiaa kohtaan. Ja asiat todellakin, yllättävästi, liittyivät toisiinsa, kuten tarinoissa on yleensä tapana, tässä teoksessa en kuitenkaan nähnyt niitä mitenkään tulevaksi. Joitakin asioita toki epäili, mutta mikään ei ollut niin, että olisi todella tiennyt mitä tapahtuu tai miten tämä ja tämä liittyvät toisiinsa.

Nautin myös siitä, kun sai miettiä vampyyrejä uudelleen ja jotenkin virkistävästi. Myös se, kuinka Anna on kasvissyöjä ja yllättäen hän saa lahjaksi häkissä olevan vampyyrin, hänen reaktionsa yms., olivat kiinnostavia. Kaikki ne mitä toiselle ihmiselle/ei ihmiselle saa tehdä pohdinnat. Myös Annan ystävät olivat kiinnoisia persoonia. Asiat olivat hieman kärjistettyjä tai ehkä hieman enemmänkin kuin vähän, ja se toimi hyvin, kirja ei ollut liian humoristinen ja miten sen sanoisi, random. Olin erittäin tyytyväinen tästä humoristisuustasosta, kun usein en vain kohtaa näitä humoristisia juttuja, riippuu tietysti huumorista. Hymähtelin aina välillä, naurahdinkin varmaan. Itse pidän kirjaa oikein hyvänä, se oli viihdyttävä sisältäen paljon juttuja. Suosittelinkin kirjaa heti parille ystävälleni, jotka pitävät myös vampyyreistä. Toivon, että he lukisivat tämän pian, jotta voisimme keskustella.


Halloween-lukuhaaste 2018

Tätä kirjoittaessa pihalla alkoi satamaan vettä, ehkä se oli tuskastunut tunteeni, kun en tiennyt miten kirjoittaisin ja mitä todella haluaisin kirjoittaa tästä teoksesta, muuta kuin sen, että viihdyttävä, kiinnostava, ajatuksia herättävä.

Mietin myös mitä vampyyri ajattelisi nähdessään minun kokoelmani paranormaaleja kirjoja, joista suurin osa liittyy jotenkin vampyyreihin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit


Ylpeys ja Ennakkoluulo ja Zombit
Pride and Prejudice and Zombies, 2009
Jane Austen & Seth Grahame-Smith
Sisuksen piirrokset Philip Smiley
Otava 2010
s. 319

Muistan joskus nähneeni tämän kirjan kaupassa ja olin ihan sillee eh, en kyllä haluisi tuota lukea, kuka viitsii tehdä näin rakkaudelleni nimeltä Ylpeys ja Ennakkoluulo. Kävikin kuitenkin niin, että katselimme tässä muutama kuukausi sitten kirjaan perustuvan elokuva Ylpeys ja Ennakkoluulo ja Zombit. Olihan se elokuva niin hyvä, että laitoin kirjan heti varaukseen. Näin se mieli mystisesti muuttuu.

Elizabeth Bennet tunnetaan sisarustensa ohella loistavana zombien tappajana ja no, kaikki menee aikalailla Ylpeyden ja Ennakkoluulon kaavan mukaan, joten turhia siitä nyt liikaa selittämään. Luullakseni jokainen tietää Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon, jos ei tiedä, niin olen järkyttynyt ja sinun pitäisi heti vähintään katsella elokuva (todellisuudessa ymmärrän, ettei kaikki tämä kiinnosta). Elizabethin ja Darcyn suhde on jotain josta olen aina pitänyt ja kieltämättä oli kiinnostavaa tutustua siihen vähän eri näkökannalta tai siis zombeilla höystettynä.

Mielestäni teos oli ihan hyvä, viihdyttävä ja hyvin vaikea arvioida, juurikin siitä syystä, että suorastaan rakastan Ylpeyttä ja Ennakkoluuloa, joten miten mikään, joka vähääkään liittyy siihen voisi olla huono? En nyt ole sanomassa, että teos olisi huono, pidän sitä kaiken kaikkiaan hyvänä kirjana ja siinä oli joitakin erittäin hyviä kohtia. Jälkimauksi jäi tyytyväisyys siitä, että luin teoksen ja halu lukea alkuperäinen Ylpeys ja Ennakkoluulo uudelleen, koska siitä on jo muutama vuosi, kun sen luin (jep, olen loistava tässä rakastamisessa).

Teoksessa oli toki asioita, jotka ärsyttivät minua suunnatomasti. Toisaalta pidin siitä millaisiksi, jotkut henkilöhahmot oli kärjistetty, mutta toisaalta en. Ehkä se myös laittoi minut ajattelemaan henkilöitä eri tavalla kuin haluaisin, jolloin en ollut tyytyväinen. Kuitenkin, syystä huolimatta, en pitänyt siitä millaisiksi jotkut kuvattiin, koska itse ajattelin niistä muuta.
Lisäksi olin hieman pettynyt taistelukohtauksiin, olisin kaivannut niitä hieman enemmän tai ainakin enemmän kuin vain päänkatkaisua. Kyseessähän on kuitenkin zombit, enemmän ällöttävyyttä, muuta kuin sitä, että Elizabeth haukkaa palan sydäntä, joka herätti mielessäni ison WTF. (Voi tietysti olla, että olen katsellut liikaa ohjelmia täynnä taistelukohtauksia, eikä mikään enää riitä.)

Yhtäkaikki, kirja oli mukavaa luettavaa, enkä todellakaan osannut sanoa kuinka monta tähteä haluan antaa Goodreadsissa. Jos olet miettinyt tämän kirjan lukemista, mutta et ole vain vielä lukenut, suosittelen siihen tarttumaan. Ei se ainakaan ihan huono ole, onhan siinä Elizabeth ja Darcy (oli siinä muutakin hyvää kuin vain he).

Ah, ja elokuva oli kyllä jossain määrin ihan erilainen kuin kirja, mutta mikäpä elokuva olisi sama kuin kirja, viihdyttävä ja hyvä kuitenkin.

maanantai 10. syyskuuta 2018

To Kill a Kingdom


To Kill a Kingdom
Alexandra Christo
Hot Key Books, 2018
s. 357 [5]

Varmasti aika monet englanniksi fantasiaa lukevat ja IG:ssä kirjapiireissä pyörivät ovat jo nähneet tämän kirjan. Alunperin törmäsin tähän Goodreadsissa, tein hankintapyynnön kirjastoon ja pari kuukautta sitten kohtasin kirjakaupassa ja ostin sen, pari päivää lukemisen jälkeen sain sähköpostia kirjastolta, että ovat hankkineet kyseisen teoksen. Olin hämmentynyt, en muistanut yhtään, että olin tehnyt siitä hankintapyynnön. Aina ei muista ja olen itseasiassa tyytyväinen, kun To Kill a Kingdom on nyt osa omaa pientä valikoimaa ja toivon, että ystävänikin innostuisivat siitä.
En itseasiassa ole hetkeen suositellut sarjoja tai kirjoja tutuille, niin on mahtavaa innostua jostakin niin, että heti suosittelee. Toki tänä vuonna on lukenut niin monta muutakin suositeltavaa kirjaa, ettei ainakaan heti lopu suositeltavat.

Mutta itse lukemiseen, englanniksi lukeminen on edelleen minulle suhteellisen haasteellista. Aina on sanoja, joita ei ymmärrä ja yleensä määrätynlainen käsitys teoksesta kärsii. Kun ei voi täysin ymmärtää teosta sellaisena kokonaisuutena, en osaa sanoa oliko se hyvin kirjoitettu vai ei, enkä hirveän tarkkaan halua puhua siitä mistä tarina kertoo, mitä jos minulla olikin ymmärryksessä jokin virhe.
Olin kuitenkin todella tyytyväinen, To Kill a Kingdom ei ollut liian haasteellinen, vaikka olihan siinä hieman kielellistä purtavaa.

Vasta myöhemmin, kirjan luettuani luin, että tätä on verrattu Pieneen merenneitoon, uudelleen kerrontanakin mainittu. Ja toki, olihan näissä jonkinlaisesti samanlaisuutta, mutta asia ei pahemmin vieraillut mielessäni, kun oli lukeminen kesken, vaikka toki huomioikin muutamia samankaltaisia juttuja. Oikeastaan muutenkin ajattelen, ettei oikeastaan ole sellaista täysin uutta tarinaa, vaan on vain erilaisia yhdistelmiä, saattaa kuulostaa hieman erikoiselta, mutta näin ajattelen. Jokainen inspiroituu jostakin ja voin sanoa, että omassa tarinassani, jota kirjoittelen, on asioita muista tarinoista, jokin pieni juttu. Jotkut yhteneväisyydet ovat tietoisia, jotkut eivät.
Mutta taas vähän eksyttiin itse kirjasta. Jossain määrin samaistun tähän Pieni merenneito asiaan, seireeni, jonka pyrstö muutetaan jaloiksi. Mutta muuten, aika paljonkin erilainen. Ah ja toki prinssi, joka ei kylläkään halua olla prinssi.

Jos et ole vielä lukenut, niin mene ja lue, et kadu.
Toki, jos et tiedä mistä tarina kertoo, niin lue vähän tätä eteen päin.

Lira on prinsessa, seireeni, joka tulee vielä hallitsemaan merta. Hän on kuuluisa, pelätty niin ihmisten kuin seireenien joukossa, punahiuksinen hirviö, Princes Bane, joka vie kerran vuodessa prinssin sydämen, sen joka tykyttää meistä jokaisen sisällä. Lira kuitenkin suututtaa Kuningattaren, joka kiroaa hänet kulkemaan jaloilla, Liran pitää tuoda äidilleen seireenin tappajan sydän tai hän jää ikuisiksi ajoiksi ihmiseksi.
Aika rankkaa kasvatusta omasta mielestäni.

Elian on prinssi, joka mielummin matkaisi merillä piraattina miehistönsä kanssa tappaen meren hirviöitä, seireenejä kuin hallitsisi valtakuntaa, jonka hän tulee perimään. Kun Elian miehistöineen noukkii mereltä nuoren naisen, hän ei tiedä onko nainen luottamuksen arvoinen, vaikka väittääkin haluavansa tuhota seireenit.

Tästä alkaa Liran ja Elianin yhteinen matka kohti Second Eye of Keto:a, jolla on tarpeeksi suuret voimat tuhota Merten Kuningattaren. Matkalla on niin luottamusongelmia, salaisuuksia kuin orastavia tunteita.
Ehdottomasti hyvää luettavaa, suosittelen, jos vähääkään pitää piraateista tai seireeneistä /merenneidoista.


Edelleen surullinen, kun kannen teksti ei vain selviä tästä elämästä.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Smart Girl Get What They Want


Smart Girls Get What They Want
Sarah Strohmeyer
Balzer+Bray, 2012
s. 348

Vuosia sitten katselin Adlibriksessa kirjoja, suunnittelin ostavani erään toisen teoksen Sarah Strohmeyeriltä, mutta sitten näin Smart Girls Get What They Want -teoksen ja nimi sekä kansi puhutteli (ei sillälailla, että olisin itse erityisen super fiksu, ehdottomasti sellainen keskitaso ihminen) ja juoni kuulosti hyvältä. Päädyin siis toiseen kirjaan kuin alunperin olin ajatellut.
Omasta hyllystä tulee vain luettua niin epäahkerasti, olen jo kauan himoinnut sitä kirjaa, minkä olin alunperin suunnitellut ostavani, mutta eihän sitä voinut, kun jo hyllystä löytyvää ei ollut vielä lukenut. Nyt voin onnellisesti kertoa, että voin ostaa sen! Jei, super, paitsi hetkonen, ei näin opiskelijana ole varaa semmoiseen luksukseen, hieman sydän vuotaa verta...

Mutta nyt kirjaan, jota kerrotaan teinitytön nimeltä Gigi näkökulmasta. Hänellä on kaksi parasta ystävää, Bea ja Neerja, jotka ovat myös todella fiksuja, opiskelevat ahkerasti ja no, muuta ei sitten oikein ollutkaan heidän elämässään.
Neerjan isosisko valmistuu lukiosta, mutta väittää, ettei hänen vuosikirjansa ole vielä saapunut. Gigi, Bea ja Neerja kuitenkin löytävät sen pakatessaan Paradin tavaroita ja huomaavat, ettei siellä lue kuin vaikutit kivalta, olisi ollut kiva tutustua paremmin. Parad oli aina ollut Gigin, Bean ja Neerjan sankari täydellisine arvosanoineen ja jatko Princetonissa, mutta sitten, kukaan ei tuntenut häntä lukiossa, missä lukiokokemukset.

Gigi, Bea ja Neerja päättävät haluta sen kaiken, parhaimmat arvosanat ja täydet lukiokokemukset ja heistä jokainen yrittää jotakin uutta, jokaiselle haaste ja he loistaisivat siinä. He ovat fiksuimpia, joten miksi he eivät muka voisi saada kaikkea mitä haluavat?
Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niin kuin strömsössä. Gigiä epäillään lunttaamisesta ja laitetaan tekemään tehtävää idiootin Miken kanssa. Koulun uusi tulokas Will on komistus sekä myös fiksu, mutta onkin Gigiä vastassa opiskelija edustajistoon. Bea on loistava laskettelija ja laskettelutiimi tarvitsisi uuden jäsenen, mutta vanhemmat ovat sitä vastaan. Neerja haluaa näytellä ja valloittaa Justinin sydämen, mutta onko hän kuitenkaan hänelle se oikea.

Koska tarinaa kerrotaan Gigin näkökulmasta, lähinnä tarkkaillaan hänen elämää ja ongelmia. Oikeastaan ihan yllätyin kuinka hyvä tämä kirja olikaan. Huomataan, ettei kaikki olekaan ihan tyhmiä, vaikka siltä vaikuttaisivat eivätkä fiksut ole aina niin viisaita. On niin nopeita kuin hitaita tunteita, itsensä ylittämistä ja kasvua sekä ehdottomasti kivoja henkilöitä.
Yksi asia minua kuitenkin häiritsi kirjassa, nimittäin ruoka, siinä syötiin jotenkin liian vähän. En tiedä mistä kummasta tämä ajatus tuli, koska he välillä söivät ja ihan sopivin välein, eihän se syöminen ole se juttu, mutta joskus sitä kiinnittää jänniin asioihin huomiota. Toinen oli myös, koska en ole opiskellut englanniksi mitään matikkaa tai kemiaa tms, jolloin oli hieman haaste (erittäin ohitettava sellainen), kun puhuttiin jostain opiskelujutusta, eihän sitä ymmärtänyt. Muuten kieli ei ollut haasteellista ja nautinkin lukemisesta paljon.
Suosittelen!

maanantai 13. elokuuta 2018

Vampire Academy


Vampire Academy
Richelle Mead
Razorbill, 2007
s. 332 [16 näyte Bloodlines-sarjan ensimmäisestä osasta]

Olen ehdottomasti mieliala lukija, josta syystä johtuen minulla saattaa olla montakin kirjaa kesken, vaikka todellisuudessa luen vain niistä yhtä niin sanotusti kerralla. Vampyyri Akatemian ensimmäinen osa ei ehdottomasti kuulunut lukusuunnitelmiini juuri nyt, mutta näin kävi, että tartuin vampyyreitä himoiten siihen enkä Liekehtivään pikariin (jonka toivottavasti olen lukenut tämän blogitekstin julkaistessani tai, jos en ole, olen ollut erittäin stressaantunut lukupiiriläinen).

No, mutta miksi tartuin tähän vampyyrejä täynnä olevaan kirjaan, olihan toki yö jo tuloillaan, kuu taivaalla... eikun hetkonen, kuuhan liittyi ihmissusiin.
Joskus muutama vuosi sitten lainasin Vampyyri Akatemian ensimmäisen osan (eli tämän minkä luin juuri nyt, tämä kappale vain omasta hyllystä) ja luin sen. Englannin ymmärrykseni ei ollut niin hyvä kuin nykyään, mutta tykästyin Vampyyri Akatemiaan (huomio, sarjaa ei ole suomennettu!) suuresti ja hmmm... taisin katsella elokuvan ennen kirjaa, mutta en silloin hirveästi tykännyt siitä, vaikka mielipiteeni siitä on sittemmin muuttunut. Näyttelijät tekevät onnistuneet roolisuoritukset, mutta ennen kirjan lukemista siitä tuntui uupuvan jotain. Ja toki, onhan elokuva hieman erilainen kuin kirja, vaikkakin aika hyvin seuraa kirjaa.

Takaisin kuitenkin nyt kirjaan. Päädyin hommaamaan koko sarjan itselleni, mutta kuten yleensä, niin omasta hyllystä ei lue yhtä ahkeraan kuin kirjaston, joten en ole vieläkään lukenut muita osia. Siihen taitaa tulla kyllä aika pian muutos, sillä tällä hetkellä oikein himoitsen lukea Lissan ja Rosen tarinaa.

Vampyyri Akatemia kertoo Lissa Dragomirista, Moroi prinsessasta (Moroit ovat niitä vampyyreja, jotka juovat verta, välttelevät aurinkoa, mutta tekevät myös hieman taikoja) ja hänen parhaasta ystävästään Rose Hathawaysta, Dhampiresta, josta tulee vielä Lissan suojelija (Dhampiret ovat vampyyrien ja ihmisten risteymiä, voimakkaita, eivät juo verta jne. suojelevat Moroita).
Tarinaa kerrotaan Rosen näkökulmasta ja lähtee liikkeelle, kun Rose havahtuu hereille Lissan nähdessä painajaista. He ovat paenneet Vampyyri Akatemiasta (jossa Moroit ja Dhampiret opiskelevat yhdessä), koska siellä ei ollut enää turvallista. Viimeiset kaksi vuotta he ovat onnistuneesti olleet pakosalla, mutta ihan kirjan alussa he jäävät kiinni ja joutuvat palaamaan Akatemiaan, mistä, kuten jo varmaan arvaatte, uhka ei ole poistunut.

Lissan ja Rosen ystävyydestä erityistä ei tee vain se, että he ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta asti vaan se, että heillä on yhteys, linkki, Rose tuntee Lissan ajatukset ja vierailee välillä hänen päässä eli siis vaikka tarinaa kerrotaankin Rosen näkökulmasta, välillä nähdään niin sanotusti Lissan näkökulmasta asioita. Yhteys toimii kuitenkin vain yhteen suuntaan ja se alkoi Lissan, hänen perheensä ja Rosen jouduttua auto-onnettomuuteen, joka osoittautui Lissan perheelle kohtalokkaaksi.

"That's because you're the cautious one, and I'm the reckless one."

Paluu kouluun ei ole helppoa, on rangaistus, juoruja ja no, hieman heikentynyt taistelukunto. Kaiken lisäksi, joku haluaa jättää tapettuja eläimiä Lissan löydettäväksi.

Oli yllättävän helppoa ja rentouttavaa lukea englanniksi, en tiedä mistä se johtui, yleensä englanniksi lukeminen on ainakin jossain määrin raskasta. Tällä hetkellä se tuntui kuitenkin mukavammalta kuin suomeksi lukeminen. Nautin suuresti romansin jyväsisti, Lissan ja Rosen ystävyydestä ja normaalista lukiolaiselämästä tai niin normaalista kuin päivät nukkuvilla voi olla.

Ja niin vielä, kirjassa on myös Strigoi-vampyyreitä, joksi voi muuttua ja he tappavat, erittäin vaarallisia, himoitsevat erityisesti Moroi verta.

Ja en kerennyt lukemaan Potteria ennen lukupiiriä, kun innostuin vähän muusta puuhasta kuin lukemisesta.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Maresi


Maresi, Punaisen luostarin kronikoita
Maresi , Krönikor från Röda klostret, 2014
Maria Turtschaninoff
suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2014
Bon

Maresi odotti yöpöydälläni niin kovin monta kuukautta, etten edes viitsi kertoa kauanko. No, ei nyt sentään, ei vielä ollut pakko palauttaa kirjastoon, mutta melkein.

Maresi, niin kuin moni muukin kirja, herätti kiinnostukseni kantensa avulla. Jo ennen sen lainaamista olin jo sitä pitkään katsellut. Se toi minulle mieleen Mifongin perinnön jostakin syystä tai no, toki onhan niissä hieman yhtäläisyyksiä, pitkähiuksinen nainen, enemmän oikea puoli kasvoista näkyvissä, tummaa ja punaista. Jep, ei mennä siihen sen enempää.

Luin Maresin parissa päivässä ja se ehdottomasti piti otteessaan ja toi mieleeni erityisesti Maameren tarinat ja Mifongit, kieltämättä nyt tekisi mieli tarttua kyseisiin teoksiin ja ehkäpä jossain vaiheessa niin teenkin (voi ei tätä TBR-kasaa).

Maresi on tyttö, joka elää Punaisessa luostarissa, saarella, jolle miehillä ei ole asiaa. Kirjan alussa tyttö nimeltä Jai saapuu saarelle veneellä, joka tulee oudosta suunnasta. Jai ja Maresi ystävystyvät ja Jai kertoo Maresille mitä hän on paennut, mutta harmillisesti, kuten tarinassa selviää, ei ole täysin päässyt pakoon.

Vasta kirjan luettuani älysin, ettei siinä ollut laisinkaan romantiikkaa, ei ollut suhde kiemuroita ja se teki tästä vielä paremman. Ja saarella asustavat naiset eivät olleet avuttomia vaan hyvinkin pystyviä kaikenlaiseen. Vaikka kirjassa olikin synkkiä, raakoja asioita, kuten elävältä hautaaminen, ei kirja ollut synkkä tai kauhea. Se kertoo itsensä löytämisestä ja on toiveikas. Lukemisen jälkeen on sellainen elämä jatkuu huonojenkin hetkien jälkeen ja edessä on mahtavia seikkailuja -fiilis.

Maresille on itsenäinen jatko-osa Naondel sekä Maresin tarinalle on jatkoa luvassa teoksessa Maresin voima, jonka ehdottomasti haluan lukea, vaikka kieltämättä hieman petyin, kun jonkinlaista romanssia luvassa, innostuin niin kovin tästä ei romanssia jutusta, vaikka romantiikalla elänkin.

Nyt kun mietin, Maresi toimisi stand alonenakin hyvin, juuri sopiva paketti, tuli semmoinen ahh, tämä on hyvä, asiat ratkaistiin ja elämä jatkuu uusien seikkailujen parissa. Toisaalta olisi kyllä ihan hirveää, jos jatkoa ei tulisi, en tiedä olisinko kestänyt sellaista tietoa heti lukemisen jälkeen, kun katselin, jos vaikka voisin varata seuraavan osan kirjastosta. Nyt kestäisin, mutten onnellisesti.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan, erityisesti jos pitää Maameren tarinoista tai Mifongeista. Tässä oli jotakin viatonta ja puhdasta vaikka joo, se elävältä hautaaminen.

Ja nyt mietin romantiikkaa, rakkautta, sitä uu, tykätäkö tästä pojasta vai tästä, kuinka mun sielu elää romantiikalla, mutta nyt miettiessä, parhautta se rakkaus ei oo silloin, kun siitä helistään paljon. Kaikissa mun suosikkikirjoissa on rakkautta, mutta niissä on myös vahvoja hahmoja. Vasta oikeestaan tänään älysin, että romanttisista leffoista katselen mieluiten niitä, jotka ovat valoisia ja niissä on vahvat naishahmot, eikä se rakkaus ehkä ole se pääjuttu (mut joo, sen rakkauden täytyy kuitenkin olla siinä).
Ja kieltämättä nyt vähän eksyin aiheesta, mutta Maresissa on myös vahvoja naishahmoja, suosittelen lukemaan ja hyvää päivän jatkoa!

Tallennan ja suljen äkkiä, ennen kuin menee liian syvälliseksi ja hukkaan kokonaan perimmäisen ajatukseni, eksyn mieleni poluille, joista edes minä en saa aina selvää.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Muistojenlukija


Muistojenlukija, VÄKI 1
Elina Rouhiainen
Tammi, 2017
sivuja 387

Rehellisesti siitä, kun luin Muistojenlukijan on jo monta kuukautta. Luin sen osana yhtä kurssia ja kirjoittelin siitä kirja-analyysin, joka jotenkin vaikeutti blogitekstin kirjoittamista. Tiedän, hyvin jännää ja mielenkiintoista, miten tämä vaikeutti ajatuksiani, mutta sellaista se joskus on, ainakin minun pääni sisällä, varsinkaan, kun en näissä arvosteluissa niin syvällisesti pohdi ja analysoi kuin kurssille tehdyssä kirja-analyysissa.

Mutta tosiaan, siihen Muistojenlukijaan. En ole muita teoksia Elina Rouhiaiselta ainakaan vielä lukenut ja tähän sattumalta törmäsin yhdellä toisella kurssilla. Mietin suuresti haluanko lukea, sijoittuuhan se Suomeen jne, ja kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, minulla on ollut haluttomuutta lukea kirjoja, jotka sijoittuvat Suomeen. Lisäksi Muistojenlukija on urbaania fantasiaa, joten olin hieman epäilevä, en siitä, etteikö kirja olisi hyvä, vaan siitä haluanko oikeasti sen lukea, koska fantasia yhdistettynä Suomeen ei herätä minussa kovinkaan suurta innostusta (nykyään enemmän kuin ennen). Kuitenkin, Kiuru ja hänen kykynsä muistojen kanssa kiinnosti niin kovin, että päätin lukea. Se oli ehdottomasti oikea päätös.

Muistojenlukijassa on elementtejä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä ja halusin tietää lisää, en sano, että se olisi heti vienyt mennessään, teoksessa lähdettiin rauhallisesti liikkeelle, mutta lopussa oli kyllä jo koukussa. Tuli tunne, että tästähän se kaikki oikein alkaakin ja odotan innoissani seuraavaa osaa Aistienvartijaa, joka ilmestyy syyskuussa.

Muistojenlukija aloittaa siis Väki -trilogian, jossa seikkaillaan ympäri Euroopan. Muistojenlukijan maisemat ovat Helsingin Vuosaaressa ja sijoittuu ajallisesti yhdelle kesälle. 16-vuotiaalla tytöllä nimeltä Kiuru on kykyjä, joita muilla ei ole, hän näkee muiden ihmisten muistot lintuina ja pystyy ottamaan niitä. Napatessaan kaupungilla eräältä pojalta muiston, poika huomaakin sen ja tietää mitä Kiuru teki.


”Koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut huomannut Kiurussa mitään outoa. Eivät hänen vanhempansa, eikä isoäiti. Miten poika siis oli tiennyt?”

Kiuru lähtee tapaamaan poikaa ja hänen ystäviään Shangri-La nimiseen paikkaan ja tutustuu Daihin, Neluun ja Bollywoodiin, joilla jokaisella on jokin kyky. Kun Kiuru tuo Shangri-Laan oman ystävänsä, jolla on myöskin voimia, on koossa viisikko, joka yrittää selvittää miksi heillä on nämä voimat, mitä ne tarkoittavat ja mikä on järjestö nimeltä Väki?

Kiuru viettää mahtavaa kesää, erilaista kuin yleensä, rohkaistuu kertomaan tunteensa tunteidensa kohteelle, viettää hyvää aikaa ystäviensä kanssa. Mutta lopulta kaikki ei olekaan niin mahtavaa kuin aluksi vaikutti. Uusilla ystävät eivät olekaan täysin puhtoisia, Väki vaikuttaa vaaralliselta ja tutuissakin on pettureita. 

Väki -trilogian on suunnattu nuorille aikuisille ja ainakin tämä Muistojenlukija käsitteli tärkeitä asioita, kuten siirtolaisuutta ja ennakkoluuloja. Muistan, että itseäni hämmensi, kun käytiin läpi mitä pronomineja käytetään kenenkin kanssa ja nimitys genderqueer piti ihan googlettaa (rehellisesti en ihan enää muista määritelmää, mikä ei itseäni yllätä, en ole määrittelevä ihminen tämän suhteen, en hirveästi välitä siitä mitä ihmiset ja otukset ovat, kunhan ovat onnellisia.).
Jonkin verran itselläkin herätteli ajatuksia tämä teos ja no, en ihan hirveän nuorelle suosittelisi, en sen takia, että olisi epäsopivaa luettavaa, vaan juurikin tekstin vaativuuden vuoksi eli ei ihan nuorelle, joka ei paljoa lue, mutta, jos lukee paljon niin miksipä ei.


Koska Muistojenlukija on urbaania fantasiaa, se menee YA-haasteen kohtaan urbaani fantasia, yllätys yllätys.

Se, kun palautin kirjan kirjastoon ja pelästyin, etten ollut ottanut siitä kuvaa, onneksi sellaisen kuitenkin löysin niiden 3000 kuvan joukosta, jotka minulla on puhelimessa...

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Aloittamisen tuska

Kirjoittaminen, niin helppoa, mutta niin hirvittävän vaikeaa. Tämän teksti kirjoittaminen on helppoa, tämä on valitusvirsi sille, etten kirjoita, vaikka tällä hetkellä kirjoitan. Mutta missä on ne tarinat, runot, pienet ihmeelliset random sanat, jotka täyttävät paperien kulmia. Miten en vain saa aikaiseksi. Rehellisesti ihan hävettää, kuinka vähän saan kirjoitettua tai siis, miksi edes puhumme vähästä, voimme sanoa suoraan, että en kirjoita.

Eikä se johdu siitä, että pelkäisin kirjoittavani huonoa tekstiä tai ainakaan niin kovin suuresti, että se vaikuttaisi. Olen päässyt siitä aikalailla ylitse, sillä eihän kaikki voi olla hyvää, eikä kaiken tarvitsekaan olla hyvää ja itseasiassa, parhaiten oppii, kun kaikki ei ole hyvää ja joku kertoo sinulle mikä se jokin on.
Ongelmana on aloittaminen. Jonkin luovan kirjoittaminen on naurettavaa kyllä haasteellisempaa kuin tämän kirjoittaminen. Vaikka voisinkin kirjoittaa, mehiläinen lensi sinisellä taivaalla, katselin sen laskeutuvan violetille kukalle, se ei viihtynyt sillä, vaan palasi siniselle taivaalle.
Jep, ei jatketa sitä, mutta se jo sai minun mieleni erilaiseen tilaan, keskittyneeseen, rauhaisaan, flow tilaan. Tilaan, jossa olen onnellinen. Miksen käy tilassa useammin.

Tänäänkin mietin, että kirjoitan, minä kirjoitan tänään, mutta sitten se aloittaminen. Niin vaikeaa, mutta se pitäisi vain tehdä. Olen tyytymätön, en innostu lukemisesta tai innostun, mutta se on välillä äärimmäisen haasteellista. Katson Netflixiä, mutta en tunne niin suurta halua katsoa sitä kuin pitäisi silloin kun sitä katselee.
Minun pitäisi purkaa ajatuksiani, kirjoittaminen on jotakin mitä minun pitäisi tehdä ihan jo senkin takia, että se pitää mieleni kunnossa, se purkaa ajatuksiani, auttaa minua keskittymään.
Mutta miten palata takaisin kirjoittamisen pariin, kun tuntuu, että sen on hukannut.

Rehellisesti tiedän vastauksen, aloittamalla ja välillä aloitankin, mutta sitten taas hukkaan. Aloittamisen lisäksi tarvitsen jatkuvuutta. Sanon itselleni, että pystyn siihen, mutta liian usein en usko siihen.

Mutta kirjoitinhan minä sentäs tänään tämän ja pienestä mehiläisestä, jep, se on nyt pieni mehiläinen.
Hyvää yötä maailma, jos vaikka puhelimella leikkimisen sijaan ottaisin käteeni vihkon ja kynän, kirjoittaisin ajatuksia syviä ja sitten alkaisin nukkumaan.

-Hilma

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kultaportin kaunottaret


Kultaportin kaunottaret
Sara Medberg
Otava 2018
sivuja 445

Kohtasin tämän kirjan Instagramissa, niin kuin monen muunkin teoksen olen viime aikoina kohdannut. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikista niistä vinkeistä, jotka olen kohdannut kirjagramissa. Ihan toinen maailma avautunut kirjatilin avaamisen jälkeen. Ja lukeminen on tullut myös aktiivisemmaksi tauon, jos sitä siksi voi sanoa, jälkeen. Tuntuu myös siltä, että on ainakin jonkin verran perillä tämän hetken kirjoista, mikä on ehdottomasti todella hyvä asia.

Mutta Kultaportin kaunottariin, jonka luin kahdessa päivässä. En kylläkään ilman 8intwo -lukumaratoonia olisi tätä kirjaa siinä ajassa lukenut. Tai no kieltämättä, nyt kesälomaillessa käyttää välillä paljon aikaa lukemiseen. Kohtasin Kultaportin kaunottaret ensin siis Istagamissa ja, koska minua kiinnostaa historialliset romanttiset tarinat, oli tämä heti pakko laittaa varaukseen. Harvemmin oikeastaan luen historiallisia romaaneja, mutta tämä osui juuri oikeaan saumaan, että halusin heti lukea.

Kultaportin kaunottaret sijoittuu 1870-luvun Turun seurapiireihin. Kolme nuorta neitoa tutustuvat kirjassa toisiinsa ja asuvat Kultaportin talossa ja käyvät naisväenkoulun debytanttikurssia. Adele Wilenius on 19-vuotias paronintytär, jolla on uudenaikaisia ajatuksia ja hän haluaisi opiskella. Margaretha Château on markiisittaren tytär, joka ei käytä silmälaseja, koska "Mamanin mukaan hieno nainen ei yksinkertaisesti voinut käyttää niin arvoa alentavaa kapistusta". Mamselli Beatrice Sommerin vanhemmat ovat menehtyneet ja hän asuu isosetänsä luona. Nämä kolme nuorta naista tapaavat ja ystävystyvät sekä tietenkin löytävät rakkauden, mutta ei tietenkään ilman ongelmia!

Vaikka tarina kieltämättä olikin aika arvattava, ei ollut vaikeuksia päätellä kenen kanssa kukakin menee yhteen, oli tarinaa silti viihdyttävää lukea. Jotkut ovat sanoneet kirjan olleen hieman harlekiinimainen ja olen itsekin samaa mieltä. Tämä ei minua haitannut, elän romantiikasta, mutta toisaalta, ei olisi haitannut jos harlekiinimaisuus olisi kokonaan uupunut. En ainakaan sen takia tähän kirjaan tarttunut.
Rehellisesti luen harvoin, nykyisin kuitenkin useammin, kirjoja, jotka sijoittuvat Suomeen. Joskus en sietänyt ajatusta Suomeen sijoittuvista kirjoista, enkä oikeastaan edes lukenut suomalaisten kirjoittamia kirjoja, paitsi heppakirjoja luin kyllä innolla, onneksi tästä olen jo ylitse päässyt, siis siitä suomalaisuudesta enkä heppakirjoista. Tällä kertaa yksi syistä mielenkiinnolleni tätä kirjaa kohtaan oli se, että se sijoittuu Turkuun. Minua kiinnosti millaista elämä olisi voinut olla Turussa 1870-luvulla ja kyllähän tämä hieman vastasi siihen. Nyt olen myös kiinnostunut lukemaan enemmän Suomeen sijoittuvia historiallisia kirjoja, joten hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Voisin sanoa, että Kultaportin kaunottaret oli melkein sellainen kuin sen arvelinkin olevan, vaikka toisaalta en sitä hirveästi ajatellut millainen se on, olin vain kuulostaa hyvältä kirjalta, varaukseen. Kultaportin kaunottaret oli mukavan kevyttä, viihdyttävää ja oikein hyvää lukemista kesälle. Eikä myöskään ihan kokonaan rakkautta, vaan ihan vähän mysteeriäkin, mikä kyllä yllätti, en tiennyt että siinä olisi semmoistakin.

Lainasin kirjan kirjastosta ja vain hitusen näin kauniista violeteista kansista, kirjakaupassa oli ihan pakko katsoa kansia ja kyllä, rakastuin. 

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Harry Potter



Harry Potter ja Viisasten kivi kuvitettu
Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997
J.K. Rowling
kuvittanut Jim Kay
suomentanut Jaana Kapari
Tammi, 2015
sivuja 248

Harry Potter ja Salaisuuksien kammio
Harry Potter ans the Chamber of Secrets, 1998
J.K. Rowling
suomentanut Jaana Kapari
Tammi, 2002
sivuja 365

Joskus yläasteella ollessa luin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion. Traagisesti aina kärsinyt tästä aukosta sivistyksessä, kun en ole muita lukenut. Muutamien ystävieni kanssa keskustelimme aiheesta kevättalvella, osa hämmästeli, kun en ollut lukenut ja osa kertoi etteivät hekään ole. Päädyimme siihen, että lukupiiri olisi todella mahtava. He, jotka ovat lukeneet voivat lukea uudelleen (tai olla lukematta ja vain saapua keskusteluun) ja he, jotka eivät ole vielä lukeneet, niin, no ainakin itse olen todella tyytyväinen, kun tämän vuoden loppuun mennessä olen lukenut kaikki Potterit!

Eilen meillä oli ensimmäinen lukupiiri tapaaminen kahdesta ensimmäisestä kirjasta, jonka aikana söimme paljon. Oli haasteellista pysyä vain kahdessa ensimmäisessä kirjassa tai no ei sinänsä minun, kun en ole muita lukenut, mutta muiden. Kohta varmaan luemme vain kaikki ja pidämme yhden suuren keskustelun. Rehellisesti haluaisin jo lukea Azkabanin vangin, mutta seuraavaan lukupiiriin on vielä kuukausi! Onneksi on muita hyviä kirjoja hyllyssä odottamassa.

Historiani Pottereiden kanssa on se, että olen aina pitänyt niistä elokuvista. Lukiossa ollessa katseltiin maratoonina kaikki kahdessa illassa, sen jälkeen niitä ei ole katsonut tai en ainakaan muista, että olisin. Seuraavana aamuna maratoonin jälkeen herätessä ensimmäinen ajatus oli, ettei Hermione palauttanut vanhempiensa muistia. Siinä kohtaa oli todella harmi, kun ei ollut lukenut kirjoja. Kämppis osasi kuitenkin vastata, mutta ei se hirveästi järkytystäni poistanut. Siitä on nyt jo muutama vuosi aikaa ja olen edelleen niin traagisen nyyh..
Elokuvat voisi katsella uudestaan kirjojen lukemisen jälkeen. Saa nähdä mitä mieltä niistä on silloin.

Mutta siis kirjoista. Ala-asteella, neljännellä tai viidennellä ollessani ostimme minulle kaksi ensimmäistä Potteria, kun löysimme ne kirpputorilta (itseasiassa kaikki Potterini, paitsi kuvitettu, on ostettu käytettyinä, viimeinen kyllä vielä uupuu). Aloitin tietysti lukemaan Viisasten kiveä, mutta en lukenut sitä hirveän pitkälle, se ei vain iskenyt minuun jostain syystä. Yläasteella ollessa tartuin siihen kuitenkin uudelleen ja luin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion. Kävi kuitenkin niin, ettei minulla ollut heti Azkabanin vankia saatavilla, niin en sitten lukenut koskaan enempää. Kirjoja kaikkia lukematta tiedän kuitenkin olevani ehdottomasti Puuskupuh.

Mitähän sitten sanoisi Viisasten kivestä ja Salaisuuksien kammiosta... ne olivat hyviä ja haluan jo lukea seuraavan. Vaikka tietääkin elokuvien pohjalta tarinan, niin kirjat on niin paljon enemmän (näin olen ainakin kuullut). Ja olen hämmentynyt niistä suippohatuista, joita he käyttävät, sitä ei vain jotenkin älyä, että he kulkevat hatut päässä sinne ja tänne.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Liekehtivä valtaistuin


Liekehtivä valtaistuin, Kanen aikakirjat 2
Throne of Fire, The Kane Chronicles, Book Two, 2011
Rick Riordan
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava, 2012
sivuja 448

Taattua Rick Riordania, viihdyttävä seikkailu. Kanen aikakirjat keskittyvät muinaisiin Egyptin jumaliin, mikä on kovin kiintoisaa. Pidän Riordanin kirjoista erityisesti siitä syystä, kun samalla oppii erilaisista jumalista. Kieltämättä kreikkalaiset jumalat kiinnostivat minua eniten ja itseasiassa Percy Jackson -sarja olikin suosikkini, Olympoksen sankarit olivat mukava lisä. No, rehellisesti en ole muuta sitten Riordanilta vielä lukenutkaan. (Kunhan tämän sarjan saan luettua, tartun Magnus Chase -sarjaan.)

Liekehtivässä valtaistuimessa seikkailevat sisarukset Carter ja Sadie, joiden pitää estää maailmanloppu. Kuulostaa ihan pikku jutulta eikös?
Viihdyin todella hyvin tarinan parissa, oli seikkailua, hauskuutta, epäonnistumisia (aika paljonkin), vihollisia ja ystäviä sekä kääpiöjumala Bes, joka oli ehdottomasti vähintäänkin mielenkiintoinen persoona.

Syvällistä ajattelua herättävä kohta oli, kun puhuttiin salaisesta nimestä. Jokaisella on salainen nimi, mutta useimmat eivät tiedä sitä. Tietysti sitten piti itse alkaa omaa persoonallisuutta ja kokemuksiaan miettimään, mikä oma nimeni voisi olla. Mutta sitten alkoi miettimään, että emmehän me ole koskaan samanlaisia kuin eilen, jokin meissä on voinut muuttua, joten miten meillä olisi yksi juuri oikea salainen nimi, kun identiteettimme on muuttuva. Siitä huolimatta nimeä on mielenkiintoista pohtia.

Muuten kirja olikin rentoa ja hauskaa lukemista, ei liian vakavaa, vaikka maailmanloppu uhkaakin.

En suosittele lukemaan kirjaa, jos et ole lukenut ensimmäistä osaa, joten jos sarja kiinnostaa, tarttukaa ensin Punainen pyramidi nimiseen kirjaan, jossa Sadien ja Carterin seikkailut alkavat.

Se, kun mietit koko päivän, että tänään julkaistaan teksti, mutta ajan koittaessa unohdat sen...

maanantai 21. toukokuuta 2018

Morriganin koetukset


Nevermoor: Morriganin koetukset
Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow, 2017
Jessica Townsend
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Otava 2018

Kiinnostus Morriganin koetuksiin heräsi nähdessäni kirjamainoksen Instagramissa (Yay kirjamainoksille!) ja päädyin varaamaan sen kirjastosta, enkä parempaa valintaa olisi voinut tehdä tai no tietysti olisin voinut sen ostaa kirjakaupasta, mutta ei mennä nyt siihen.
Minulta meni yllättävän kauan lukea tämä kirja, olisin voinut ahmia sen, halusin vain lukea sitä, kunnes puolen välin jälkeen ymmärsin, että kohta se on loppu. En halunnut lukea enempää, en missään nimessä halunnut päätyä loppuun, mutta samaan aikaan halusin tietää mitä tulee tapahtumaan ja erityisesti minua kiinnosti tietää mikä Morriganin kyky on.

Morriganin koetuksissa päähenkilö on Morrigan Korppi, 11-vuotias (henkilön nuoruuden unohti kyllä nopeasti), kirottu lapsi, jonka on määrä kuolla ehtoona, kellon lyödessä keskiyötä. Kuitenkin selviytyy Jupiterin viedessä hänet paikkaan, josta Morrigan ei ole milloinkaan aiemmin kuullut, Nevermooriin. Nevermoorissa Morrigan elää hotellissa nimeltä Deukalion, joka itsekseen muokkaa huoneiden sisustusta asukkaan mukaan.

"Aamulla hänen sänkynsä oli futon. Deukalion ei kai sitten vieläkään ollut päättänyt, mitä hänestä piti ajatella."

Siellä on mielenkiintoisia paikkoja, kuten Sauhubaari, jossa sen hetkisen savun tuoksu vaihtuu kolmesti päivässä ja Varjohuone, jossa varjot alkavat elämään omaa elämää, saattavat jopa karata ulos huoneesta, jos oven unohtaa sulkea. Henkilökuntakaan ei ole ihan normaaliin totuttua, siihen kuuluu muunmuassa vampyyrikääpiö Frank ja magnifikatti Fenestra, joka oli oikein loistava henkilöhahmo.
Huomioitavaa on myös, että kirjan maailmassa on lohikäärmeitä ja niillä voi ratsastaa. Morriganin ystävä Pihlaja on lohikäärmeratsastaja ja hänen taitojaan Morrigan pääseekin katsomaan kirjan aikana.

Syy miksi Jupiter tuo Morriganin Evermooriin on, että hän näkee Morriganissa jotakin ja haluaa hänen olevan kokelas Maineikkaan Seuran jäseneksi. Jokaisella Maineikkaan Seuran jäsenellä on jokin erikoiskyky, mutta Morrigan ei tiedä omaansa, mutta jostakin syystä Jupiter on valinnut hänet ensimmäiseksi ehdokkaakseen ikinä. Kuten arvata saa, Jupiter ei kerro Morriganille heti hänen taitoaan. Epäselvyys siitä mikä Morriganin taito on sekä muutama muu asia pitää lukijan mielenkiinnon yllä, kuten se, jos Morrigan tippuu pois jossakin koetuksessa, hänen pitää lähteä Nevermoorista.

Pidin Morriganin koetuksista todella paljon, lukiessa en suoraan arvannut mitä tulee tapahtumaan, mutta kuitenkin aatoksia syntyi. Tarinana se oli mielenkiintoinen ja erilainen, mielestäni hyvin kirjoitettu ja piti kyllä otteessaan. Malttamattomana odotan seuraavaa osaa ja ehdottomasti suosittelen lukemaan tämän ensimmäisen osan!

Haasteisiin YA-lukuhaaste, kohtaan jota en vielä ole päättänyt sekä Prinsessoja ja Astronautteja -lukuhaaste.

Varpaani ovat kärsineet, poskeni hieman auringosta punakat, mutta mieleni on levollinen ja saan onnesta täyttyneenä sänkyyni kaatua.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Huhtikuun fiiliksiä


Hieman huhtikuun fiiliksiä, olen ollut hieman, sanoisinko epäaktiivinen blogissa (vaikka kerran viikossa päivittäminen ei ihan hirveästi kuitenkaan aikaa veisi) niin kuin Instagraminkin puolella. Jotenkin ei ole vain ollut oikeanlaista fiilistä ja on ollut paljon muuta. Koulujuttuja, vappu riehakointia ja muuta elämää sekä tietysti Netflix (pitäähän suhdetta ylläpitää). Huhtikuu on ollut minulle hyvinkin aktiivinen kuukausi kaikenlaisen menon suhteen. Myös kirjoittaminen on jäänyt taas jonnekin, mutta onneksi se on ainakin ajatuksissa ollut.

En ole aikaisemmin koonnut kuukauden luettuja kirjoja, mutta nyt huhtikuulta päätin niin tehdä. Erityisesti, kun alkukuusta luki niin paljon. Loppukuusta ei tullut luettua oikeastaan yhtään.
Koska alkukuusta luki niin paljon, ajattelin, että olisi huhtikuun loppuun mennessä lukenut aika montakin kirjaa. Mutta elämä ja Netflix maratooni kutsui.
Nyt saldoksi tuli viisi kirjaa plus muutama lastenkirja mitä luki siskon muksuille. Olen todella tyytyväinen lukusaldooni, sain mukavasti kiinni omaa lukuhaastetta, mutta harmillisesti, nyt kun ei ole taas lukenut, on jäänyt hieman jälkeen.

Luetuista ehkäpä suosikiksi nousee Philip Pullmanin Kellopeli, pidin siitä todella paljon ja se sai minut miettimään pitäisikö lukea Universumien tomu -trilogia uudelleen. Universumien tomun on lukenut joskus nuorempana ja olisihan se kiva lukea uudelleen, erityisesti nyt on Philip Pullmanilta tullut uusi kirja, Vedenpaisumus, joka sijoittuu Universumien tomu maailmaan. Vedenpaisumus, Lyran kirjat 1, on ehdotomasti lukulistallani, kunhan saan muut kirjat listaltani luettua.


Huhtikuun luetut lukujärjestyksessä:
Philip Pullman - Kellopeli
Sarah J. Maas - Lasipalatsi, Throne of Glass 1
Nicola Yoon - Kaikki kaikessa
Rick Riordan - Liekehtivä valtaistuin, Kanen aikakirjat 2
Sarah J. Maas - Keskiyön kruunu, Throne of Glass 2

Toukokuussa, kunhan päädyn Netflix maratoonista taas lukemisen puolelle, aion lukea ainakin nämä:
J.K. Rowling - Harry Potter ja viisasten kivi
Jessica Townsend - Morriganin koetukset, Nevermoor
Zoe Sugg - Girl Online kiertueella

Ja koska Netflix on nyt mainittu niin monesti niin tällä hetkellä katselen näitä sarjoja:
Shadowhunters
A Korean Odyssey (tämä on ehdottomasti juuri tämän hetken ykkönen, jos en kirjoittaisi nyt tätä tekstiä, katselisin Korean Odysseyta)
Riverdale
Peikkojahti (kotipuolessa hyvänä puolena on se, että näkee veljeä, niin voi jatkaa sarjan katselua)

Rehellisesti minulla on aika montakin sarjaa kesken, olen addiktoitunut Netflixin käyttäjä, addiktionin on niin suuri, että käytän sarjojen katseluun huomattavasti enemmän aikaa kuin kirjojen lukemiseen (nykyään vierailen myös HBO:n sivuilla). Nyt alkaa kuitenkin taas pikku hiljaa riittämään, olen ollut kipeä (vappu oli liian railakas selkeästi) ja olen käyttänyt päiväni Netflixin katseluun, eikä oikeastaan enää niin innosta, liika on liikaa, mutta Korean Odyssey täytyy kyllä katsoa loppuun (tai ehkä ei, 9 jaksoa eli 9 tuntia kuulostaa liialta).

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti! Olisi kiva kuulla mitä luet tai katselet tällä hetkellä.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Kaikki kaikessa



Kaikki kaikessa
Everything, Everything, 2015
Nicola Yoon
suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2017
sivuja 319 + 8 kuvasivua (elokuvasta)

Tartuin tähän teokseen törmättyäni siihen instagramissa (minulla on itseasiassa tapana tallentaa mielenkiintoisten kirjojen kuvat, jotta myöhemmin voin palata niihin). Tarina vaikutti kiinnostavalta, ei kovinkaan yllätykselliseltä, mutta romantiikan ja sairaudesta johtuvien ongelmien täytteiseltä. Eli juurikin sellaiselta mukavalta luettavalta. Odotin kuitenkin mielenkiinnolla koko tarinan ajan, miten Maddy ja Olly ylittävät sairauden, ylittävätkö he sen.. No, siitä miten tarinassa käy ja hieman omia mielipiteitäni siitä myöhemmin. Ei nyt heti ensimmäisenä aleta juonipaljastuksia kertomaan.

Tarinassa on siis Maddy, koko maailmalle allerginen oleva tyttö tai ainakin maailmalle, joka on talon ulkopuolella. Maddy asuu kahden äitinsä Paulinen kanssa omakotitalossa, jonne pääsee sisälle vain harvat ja valitut, tietenkin vasta perusteellisen puhdistuksen jälkeen. Maddyn äidin ollessa töissä, Maddyn luona on hänen hoitajansa Carla, jonka kanssa Maddy tulee vallanmainiosti toimeen.
Maddy vaikuttaa kivalta tytöltä 18-vuotiaalta, joka lukee paljon, mutta ei ole päässyt kokemaan asioita, joita normaalisti 18-vuotias on kokenut elämänsä aikana. Talon seinien ulkopuolella on Maddylle tuntematon maailma.

Heti kirjan alussa naapuritaloon muuttaa uusia asukkaita. Nelihenkinen perhe, johon kuuluu isä, äiti, tytär ja poika, Olly.

"Hän on pitkä, hoikka ja kauttaaltaan mustissa: musta T-paita, mustat farkut, mustat tennarit ja musta pipo, joka peittää hiukset kokonaan. Hänen valkoinen ihonsa oli päivettynyt hunajanruskeaksi, ja kasvot ovat hyvin kulmikkaat. Hän hyppää auton takaa alas ja lipuu pihatien poikki, liikkuu aivan kuin painovoima ei vaikuttaisi häneen samalla tavalla kuin meihin muihin."

Jo takakannesta selviää, että Maddyn ja Ollyn välille herää suhde. Takakannessa lukee: Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa.
Rehellisesti olen aika innoissani tällaisista kirjoista, suhdeongelmat, -draamat ja kaikki siltä väliltä ovat vain niin äärimmäisen kiinnostavia ja koukuttavia. Halusin kovasti tietää onnistuuko heidän suhteensa ja mitä erityisesti Maddyn äiti sanoo tästä.

Ennen kuin siirrymme juonipaljastuksiin, niin pikaisesti kirjan tyylistä. Teksti on kevyttä lukemista. Välissä on mm. sähköposti ja chattikeskustelua, Madelinen (Maddyn koko nimi) sanakirja-sanoja. Voisin epäillä, että uppoaa nuorisoon hyvin. Itse en aina ihan välitä siitä, että välissä kaikkea jännää, mutta tässä toimi oikein hyvin. Kuvasi hyvin Maddyn mielenmaisemia ja sitä miten tarina etenee.
Muutenkin viihdyin mukavasti kirjan parissa, ainakin alussa ja keskellä, lopusta en osaa ihan sanoa. Kirja oli helppo ja nopea lukea, suosittelen kyllä, jos tämän tyyppinen kiinnostaa.

Seuraavien kuvien jälkeen todellakin massiivinen juonipaljastus, joten jos et sitä tiedä, niin älä lue, paitsi tietysti, jos et halua yllätyksiä lukuhetkeesi. Juonipaljastukset loppuvat kakkukuvaan.




Nyt niihin juonipaljastuksiin, loppuun, josta en oikein osaa sanoa mielipidettäni. Siihen, ettei Maddy olekaan sairas. Se yllätti minut niin totaalisesti, mietin miten kummassa se on mahdollista. Miten Maddy ei ollut ikinä kysynyt äidiltään mitään sairaalatodisteita, mitään laboratoriotutkimusta, jossa todettaisiin Maddy sairaaksi, miten sitä ei ole testattu uudelleen Maddyn kasvaessa? Miten näin on päässyt käymään?
Jotenkin tämä muutti käsitystäni kirjasta erittäin radikaalisti ja en oikeastaan osaa sanoa lopulta pidinkö kirjasta vai en. Jotenkin se hämmentää minua edelleen, mutta toisaalta herättää myös ajatuksia. Kuinka paljon vaikutusta vanhempien sairaudella lapsiin onkaan. Vaikka tietysti tämä onkin suhteellisen radikaali, eristetään tytär koko maailmasta, niin hullumpaakin on maailmalla tapahtunut. Jotenkin on vain vaikea uskoa sellaiseen. Jos Maddy olisi lapsuudessa kidnapattu, olisi helpompaa uskoa, mutta oma äiti. Jotenkin miettii miten se on mahdollista, ettei kukaan kysele mitään todisteita.


Herättää kyllä edelleen itsellä pientä pohdintaa ja olisin äärimmäisen kiinnostunut tietämään mitä mieltä te olitte kirjasta ja lopun käänteestä?
Ja oletteko nähneet elokuvan? Jos olette, niin kannattaako se katsoa?
Traileri ainakin näytti ihan hyvältä.

YA-lukuhaasteen kohtaan Kirja ei kuulu sarjaan.
Sekä Prinsessoja ja Astronautteja -lukuhaasteeseen kohtaan naisen kirjoittama viihdekirja.

Kuvat kannattaa ottaa silloin, kun miettii, että pitäisi, eikä niin, että otetaan huomenna, mutta huomenna ei olekaan kotona päivänvalon aikaan lukuunottamatta aamua ja aamulla ei muista semmoisia. 

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Liikkuva linna


Liikkuva linna
Howl's Moving Castle, 1986
Diane Wynne Jones
Suomentanut Ville Viitanen
WSOY 2005

Olen rakastanut Liikkuvaa linnaa jo monta vuotta. Lapsena, Ken tietää minkä ikäisenä, luin Liikkuvan linna ja se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vaikka ei voi suoranaisesti sanoa, että tässä olisi kyse rakkaustarinasta, niin juurikin se rakkaus on jättänyt minuun jälkensä.

Tarinassa on siis tyttö nimeltä Sophie, joka työskentelee hattukaupassa, puhelee hatuille ja elelee elämää, jossa on turha toivoa menestystä, onhan hän kolmesta sisaruksesta vanhin. Eräänä päivänä hattukauppaan tulee Erämaan noita, hän haluaa hatun Sophielta, mahtavan hatun, mutta ei saa sitä mitä haluaa ja muuttaa Sophien vanhukseksi.

Nainen tyrmäsi hatut suoralta kädeltä. >>Herttainen>>, hän sanoi vaaleanpunaisesta hilkasta, ja >>Hah! Ruusunnuppu>> kaalimadonvihreästä olkihatusta. Siitä, jossa oli harsoja ja paljetteja, hän sanoi: >>Salaperäistä vetovoimaa. Niin kovin ilmeistä. Mitä muuta teillä on tarjota?>>

Sophie lähtee pois kotoa ja päätyy hakemaan yösijaa pahamaisen velho Howlin liikkuvasta linnasta. Siellä Sophie tapaa tulidemoni Calciferin ja tekee hänen kanssaan sopimuksen, jos Sophie rikkoo Calciferin ja Howlin välisen sopimuksen, Calcifer kumoaa Erämaan noidan tekemän taian.
Sophie jää linnaan hoitamaan taloutta ja vaikka käykin Howlin hermoille ainaisella nuuskimisellaan, linnan asukkaat kiintyvät toisiinsa.
Linnassa asustaa Howlin lisäksi Howlin oppipoika Michael sekä tietysti Calcifer. Hahmot on mahtavia, persoonallisia ja kiinnostavia.

Mikä sitten tekee tästä kirjasta niin mahtavan (mahdollisia juonipaljastuksia). Sophie ajattelee itsestään, ettei hän ole mitään, hänestä ei tule mitään, koska hän on kolmesta sisaruksesta vanhin.

Kaikki tietävät, että ensimmäinen lapsi epäonnistuu vääjäämättä ja surkeasti, kun sisarukset lähtevät maailmalle etsimään onneaan.

>>Miksi ihmeessä kuvittelin, että elämän pitäisi olla mielenkiintoista?>> hän ihmetteli juostessaan. >>Pelkäisin vain koko ajan. Kaikki johtuu siitä, että olen vanhin kolmesta.>>

Mutta kuitenkin Sophiella on taikavoimia, esineille puhuessaan, ne saavat voimia. Esimerkiksi, kun hän puhui hatuille hatut saivat voimia: >>Sinulla on kultainen sydän, ja joku korkeassa asemassa oleva henkilö huomaa sen vielä ja rakastuu sinuun.>> ja niin kävi hatun ostajalle.
Sophie ei tosiaan tiedä tätä itse, mutta se lopulta selviää hänelle ja aiheuttaa hieman päänvaivaa, kun hän tarkoituksettomasti taikoi Howlin puvun.

(Ehdottomasti juonipaljastuksia.) Sophie tuntee olonsa kyvyttömäksi ollessaan vanhin kolmesta, että pitää lopulta itse vanhuuttaan yllä, mutta lopulta hän vahvistuu ja murtaa itse taikansa.
Minusta on niin mahtavaa, kuinka Howl on tiennyt melkein koko ajan, että Sophie on oikeasti nuori nainen ja koettanut helpottaa Sophien vanhuuden kolotuksia. Vaikka Howlin rakkaus Sophieta kohtaan selviääkin aikalailla lopussa, se ei vähennä sen ihanuutta, oikeastaan vain lisää sitä. Kuinka Sophie itse muuttaa käsityksiään Howlista ja alkaa pitämään hänestä, mutta ei näe, että Howl pitää hänestä ja Howl koettaa tarkoituksella tehdä Sophien mustasukkaiseksi suojellakseen häntä (mikä ei ihan onnistu, koska Sophie on Sophie, jääräpäinen ja äkkipikainen, eikä ajattele ennen kuin tekee).


Liikkuvasta linnasta on myös Hayao Miyazaki -elokuva, joka on erittäin hyvä, mutta tarina menee jokseenkin eritavalla kuin kirjassa. Howl ja Sophie menee pääasiallisesti niin kuin kuuluukin, mutta asiat ovat kuitenkin hieman eri tavalla, sota, minne yksi ovi vie, mistä Howl on kotoisin.

Suosittelen niin lukemaan kuin katsomaankin, molemmat ovat hyviä ja molempia ainakin itse rakastan.

Tämä oli nyt kolmas kerta kun luin Liikkuvan linnan, toisella lukukerralla en muistanut sitä, miten kirja meni ja en niin pitänyt siitä, kun elokuva oli täysin mielessäni. Nyt kolmannella kerralla muistin, ettei se ole sama kuin elokuva ja nautin ja rakastin tarinaa todella paljon.
Pitänee lukea uudelleen myös Leijuva linna ja Rönsyilevä talo.

Tätä kirjoittaessa söin Parrots herkkuja, niin kovin hyviä, etten kykene elämään ilman niitä tai ehkä juuri ja juuri kykenisin, jos pakko olisi, täytyy pohtia asiaa.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaaste kohta naisen kirjoittama fantasiakirja.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Orjattaresi


Margaret Atwood
The Handmaid's Tale, 1985
Suomentanut Matti Kannosto
Korjattu suomenkielinen painos, Tammi, 2017
Ensimmäinen painos ilmestyi Kirjayhtymä Oy:n kustantamana 1986.
436 sivua.

Kiinnostus lukea Orjattaresi tuli, kun katselin HBO:n sarjan Handmaid's Tale. Pidän sarjasta, se on kiintoisa, mutta onhan se välillä aika hirmuista katseltavaa. Kakkoskausi on kohta tulossa ja mielenkiinnolla odotan mitä siinä tapahtuu, erityisesti, kun sarja jatkuu pidemmälle kuin kirja. Pääasiallisesti tapahtumat menevät aikalailla samalla tavalla, mutta sarjassa on tietysti joitakin juttuja muutettu ja lisätty. Kirja on kokonaan Frediläisen näkökulmasta eikä kerro mitä muualla tapahtuu, mutta sarjassa kerrotaan mitä Lukelle on tapahtunut ja Gleniläisen kohtalo on eri.

Orjattaressa ovat vanhatestamentilliset fundamentalistit ottaneet vallan Yhdysvalloissa. Miehet ovat vallassa, naiset kotona. Hedelmälliset naiset ovat joutuneet orjattareiksi ylimmille lapsettomille aviopareille, jotta he synnyttäisivät perheelle lapsen. Päähenkilönä on Frediläinen, jonka mielenmaisemaan saamme tutustua, kun hän on erään komentajan orjattarena.
Frediläinen ei pidä orjattarena olostaan, mutta ei pakenekaan, tietäen, ettei pääsisi pitkälle ja joutuisi kiinni jäädessään entistä suurempiin ongelmiin.

"Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt."

"Te olette tottuneet siihen että kaikki on aivan tavallista ja jokapäiväistä, sanoi Lydia-täti. Tämä ei kenties juuri nyt näytä teistä sellaiselta, mutta kyllä se pian alkaa näyttää. Sitten se on ihan tavallista."

Tarina etenee rauhaisaa tahtia ja alussa olinkin hieman hämmentynyt, että missä sitä mennään, kun kauppareissulla tuli monia muistoja, aikaisempia tapahtumia, joihin uppoutui ja unohdin aina, että oltiin kauppareissulla. Teksti oli kuitenkin miellyttävää lukea ja muistoihin tottui, jotenkin rauhallisesti etenettiin. Asiat kerrottiin, soljuttiin eteen päin. Ajatuksia herättävä teos.

Olen siis katsellut kirjaan perustuvan sarjan aikaisemmin, joten tapahtumat eivät sinänsä olleet yllätäviä, loppua en kyllä muistanut. Elämän raakuus oli tuttua ja jotenkin ei ollut niin paha lukea tätä kirjaa, pahat kohdat eivät mässäilleet, vaan ne olivat osa eteen päin soljuvaa tarinaa. Kun tiesi jo valmiiksi mitä on tarinassa tulossa, nähnyt ne jo, ei tuntunut niin hirmuisalta. Jotenkin aina mielenkiinnolla odotti milloin mikäkin tapahtuma tulee ja miten se tulee. Vaikka välillä hieman vertaili kirjaa sarjaan, ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia lukea, vaan nautin lukemisesta oikein kovasti. Tuntui, että suoranaisesti ahmin tämän kirjan, vaikkakaan en loppua, kun muu elämä tuli hieman lukemisen tielle.
Suosittelen kyllä kaikille, joita vähääkään kiinnostaa, niin kirjaa kuin sarjaakin. Molemmat ovat hyviä ja tukevat toisiaan.

"-Parempi ei koskaan ole parempaa kaikille, hän sanoo.
-Joillekuille se on aina pahempaa."


Hyvää alkanutta viikkoa!

Se, kun voi syödä aamupalaksi pääsiäismunia, mutta on paljon kivempi syödä oikeaa aamupalaa.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Kirjoittaminen


Lämmin olo,
rakkauden täyttämä,
mielessä hopeinen rasia,
rusetti sen kannessa,
sisältö mieltäni kiehtoo
ja mietin,
olisinko sen jo valmis avaamaan,
lapun sieltä nostamaan
ja tyhjille sivuille kirjoittamaan.

Tänään päätin, että kirjoitan kirjoittamisesta. Tunnen oloni inspiroituneeksi istuessani nappimatollani auringonpaisteessa. Olen kaivannut kirjoittamista, mutta myös pelännyt sitä. En muista minkä ikäisenä aloin kirjoittamaan, siitä on jo hyvin kauan aikaa.
Kirjoittaminen, vaikka rakasta onkin, on ollut viime vuosina haasteellista ja sen vähetessä on tullut pelko, osaanko enää kirjoittaa. Aiheesta on tullut ystävienkin kanssa puhuttua, katoaako luovuus ja kirjoittamisen taito meistä, kun emme kirjoita. Päädyimme tulokseen, ettei se katoa, mutta itsestä on tuntunut, että se on ruostunut.

Kävin kirjoittajalukion vuosia sitten tai ainakin tuntuu, että siitä on jo ikuisuus. Siellä kirjoitettiin erilaisia tekstejä ja hiottiin niitä ja omia kirjoitustaitoja. Voisi ajatella, että se lisäisi kirjoittamista, mutta itseasiassa omalla kohdalla ei käynyt ihan niin. Jossain vaiheessa huomasin, että on jäänyt kirjoittelematta pienet runot ja ajatukset. Kirjoittaessa ajatteli liikaa sitä mitä kirjoittaa, eikä se enää luonnistunut niin helposti ja niin se vain väheni ja väheni, kunnes oli haasteellista vain aloittaa, mikään ei enää tuntunut riittävän hyvältä, että sen voisi kirjoittaa paperille.

Vuosi sitten päätin, että kirjoitan joka päivä pikkuisen, voin kertoa, että joka päiväinen kirjoittaminen ei kauaa kestänyt. Mutta nyt, jostakin kumman syystä, olen alkanut taas kirjoittamaan, enkä mieti sitä mitä kirjoitan, vain kirjoitan sen enempiä miettimättä, omaksi ilokseni. Nautin siitä suunnattoman paljon. Onko muutoksen tuonut kevään valo ja innostus mahdollisesta taiteilijakesästä vai olenko vain valmis taas kirjoittamaan omia ajatuksia paperille, syyllä ei oikeastaan ole väliä vaan sillä, että teen sitä mitä rakastan.


Tällä hetkellä tuntuu, että kirjoittaminen on lähtenyt taas käyntiin päiväkirjaan kirjoittelun ja omien tunteiden siivittämänä. Runoutta tai ainakin sen tapaista on mukava kirjoitella, kun on ihastuksen tunteita, erityisesti sen takia, koska kirjoitan yleensä aina rakkaudesta. Omista tunteista on helppo lähteä liikkeelle, lopulta huomaa olevansa jossain aivan muualla. Seuraavaksi aion avata oman pienen inspiraatiolaatikkoni ja kirjoittaa jotakin sieltä.

Jotakin, jota kirjoitin tänään koululla, ystäväni sanasta kohtalo:

Kohtalo yhdisti meidät, tapasimme kadulla, kun katsoin epätoivoisena mapsia ja mietin missä kohteeni on, silloin sinä kysyit tarvitsenko apua. Silmäsi vangitsivat katseeni ja unohdin minne olin menossa, kykenin vain sanomaan, eh...mitä.
Kysyit uudelleen kevyesti naurahtaen, olenko eksynyt. Kerroin sitten minne olin menossa ja kerroit mihin suuntaan mennä. Kiitin ja jatkoin matkaani, löysin perille, mutta osa itsestäni jäi sinun luoksesi. Mietin kuka olet, mihin menit, miksen kysynyt nimeäsi.
Lähtiessäni kohteestani näin sinut yllättäen, nojailit seinään ja hymyilit minulle.
"En saanut sinua mielestäni, joten ajattelin tulla katsomaan, jos näkisin sinut uudestaan", sanasi saivat minut hymyilemään ja lähdimme kahville.
Siitä alkoi meidän tarinamme, jonka kohtalo meille loi. Onnellisuuden ja rakkauden aika.
Mutta minkä kohtalo yhdisti, sen se myös erotti ja nyt haikeana auringonlämmössä mietin sinua ja mennyttä aikaa, suruissani, mutta toiveikkaana.


Hilma, joka lähtee nyt joogailemaan ja ihmettelee tätä valon määrää.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Maailman ympäri 80 päivässä



Maailman ympäri 80 päivässä
Jules Verne
Le tour du monde en 80 jours
suomentanut Kyllikki Hämäläinen
Otava 2016
309 sivua

Joskus vuosia vuosia sitten näin elokuvan nimeltä Maailman ympäri 80 päivässä ja voin sanoa, että heti kirjan lukemisen aloitettua, huomasin, että tapahtumat menevät hieman eritavalla.
Kirja alkaa siitä, kun Phileas Fogg ja Passepartout (Passepartout on joissakin painoksissa suomennettu Jokapaikanhöyläksi) tapaavat. Passepartout tulee Phileas Foggille töihin ja odottaa rauhaa, samanlaisia päiviä toistensa jälkeen.  Mutta käykin niin, että Phileas Fogg lyö vetoa heti Passepartoutin ensimmäisenä työpäivänä, että voi kiertää maapallon ympäri 80 päivässä.

Siitä lähdetäänkin heti seikkailulle, jota oli todella mukavaa ja viihdyttävää lukea. Elokuvan katselemisesta on niin kauan, että muisti vaan joitakin asioita siitä. Joista yksiasia oli itseasiassa loppuratkaisu, kiertääkö Phileas Fogg kumppaneineen maapallon todella ympäri 80 päivässä, mutta loppu meni kuitenkin hieman eri tavalla kuin elokuvassa, vaikka matkan aika olikin sama.
Muita muistamiani asioita ei tapahtunut kirjassa. Itseasiassa nyt katselin ystäväni kanssa elokuvan trailerin ja sehän oli ihan erilainen kuin kirja, henkilöhahmotkin vaikuttivat aivan erilaisilta. Phileas Fogg ei ole kirjassa keksijä tai ainakaan tietoa ei paljasteta, eikä Passepartoutilla ole suuremmoisia ninjailu taitoja.

Henkilöhahmoista sen verta, että ne olivat kivoja ja persoonallisia, vaikkei ehkä heti siltä tuntunut. Phileas Fogg oli sydämellinen ja välittävä hahmo, vaikka aluksi tuntui henkilöltä joka ei välitä kenestäkään. Hänestä ei selvinnyt kovinkaan paljoa, mutta silti vei kyllä hiljaisella vetovoimallaan sydämen.
Passepartout oli myös oikein hauska toveri, joka aiheutti välillä vahingossa vaikeuksia, mutta oli kuitenkin oikein uskollinen palvelija. Olikin mielenkiintoista seurata Phileas Foggin ja Passepartoutin suhteen kehitystä, kuinka he eivät alussa tunteneet laisinkaan, mutta lopussa tuntui siltä, että he ovat ikuisia ystäviä. Ainakin minulle tuli olo, että matkakumppanit ovat ikuisia ystäviä.
Tarinassa ei sinänsä ollut sellaista pahista, mutta jos pitäisi sellainen nimetä, niin se olisi Fix, yksityisetsivä, joka epäili Phileas Foggia varkaaksi ja yritti saada hänet pidätetyksi.
Eniten itseäni kiinnosti, (arvelin, että elokuvassa ollut nainen varmasti ainakin jotenkin tarinassa on) miten Aouda ilmestyy ja en olisi kyllä ikinä arvannut tätä tarinaan mukaan tulemis tapaa. En muista miten elokuvassa Aouda tuli mukaan, joten ei ole nyt vertailu kohtaa.
Tuntui, että henkilöhahmojen syvyys jäi välillä ehkä omien tulkintojen pohjalle, vaikka tulikin kaikenlaisia viitteitä millaisia hahmot ovat. Kovinkaan tarkkaan heidän tunteitaan ei eritelty, vaan seikkailu maailman ympäri oli se juttu.

Maailman ympäri 80 päivässä oli kyllä oikein viihdyttävä seikkailu ja suosittelen kyllä lukemaan. Itse luin tämän lukupiiriä varten, en tiedä olisiko muuten tullut luettua, mutta olen kyllä äärimmäisen tyytyväinen siihen, että tämän luin.

Kirjoitin tämän ystäväni soittaessa Disney-kappaleita pianolla. Aika tunnelmallista sanoisinkos.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Anna Liisa


Hirveän usein ei tule näytelmiä luettua, mutta päädyin lukemaan Anna Liisan lukupiiriä varten. Kirja lojui hyllylläni monta monituista kuukautta, itseasiassa välillä se vaihtui toiseen painokseen Anna Liisasta. Lopulta joku toinen oli tehnyt teokseen varauksen, eikä voinut enää uusia lainaa, niin oli pakko lukea.
Anna Liisahan on lyhyt, 68 sivua, ja näytelmä on nopea lukea, siihen meni suurinpiirtein tunti. Mietin, miten kummassa en aiemmin saanut aikaiseksi. Toisaalta, hyllyssäni hengailee parikymmentä muuta teosta, joita en ole saanut aikaiseksi lukea.

En oikeastaan tiedä mitä olisin odottanut Anna Liisalta. Ennakkotietoni olivat vähäiset ja aamulla aloin vain lukemaan. Koukutuin heti, tarina kiinnosti todella paljon. Ihmissuhteet ovat niin herkullisia. Ja voin sanoa, että kun kirjoitin lukupiiriä varten sanoja ylös kuvailin tarinaa nopea lukuiseksi, viihdyttäväksi, kiinnostavaksi ja yllättäväksi. Sana tykkäsin alleviivattuna. Tähän mennessä parhain mitä lukenut lukupiiriä varten.

Anna Liisa kertoo siis Anna Liisa nimisestä naisesta, joka on kihloissa Johanneksen kanssa. Kuulutukset kuulutetaan aivan pian, mutta paikalle saapuukin Mikko, Anna Liisan teinivuosien rakas, joka haluaa Anna Liisan itselleen, niin kuin luvattu oli. Ymmärrätte varmaan miksi olin tässä kohtaa aivan intona tarinasta.

(Tästä eteenpäin en suosittele lukemaan, jos et halua tietää miten tarinassa käy.)



Kuten jo mainitsin, tarina oli mielestäni yllätyksellinen. Odotin jotenkin, että Anna Liisa rakastuu uudelleen Mikkoon, hylkää Johanneksen jne. Tällaista perussettiä, mutta sitten näin ei käynytkään. Aluksi ajattelin, että Mikko on varmaan todella loistava tyyppi, enkä ehkä niin pitänyt Johanneksesta. Lopulta en kuitenkaan pitänyt Mikosta, koska hän vain painosti Anna Liisaa, mitä väliä, mitä tapahtui neljä vuotta sitten, miksi lähdit pois, älä tule pilaamaan nyt toisen elämää, vaan etsi uusi nainen itsellesi, joku joka haluaa sinut. Johanneksesta sen verta, ettei hän vaikuttanut lopulta laisinkaan hullummalta.

Anna Liisan salaisuuden paljastuttua ja, kun hän ei ollut saapunut vielä juhliin, ajattelin, että Pirkko, Anna Liisan sisko, löytää hänet kuolleena, että Anna Liisa olisi tehnyt kuitenkin sen itsemurhan, niin kuin oli aikaisemmin melkein tehnyt. Jotenkin yllätti, että hän kertoi kaikille tapahtuneesta. Nyt kun miettiin, nämä neljä vuotta eivät varmasti olleet olleet helppoja Anna Liisalle ja mietin, millainen hänen mielenterveytensä oikein oli.

Oletteko lukeneet Anna Liisaa tai nähnyt siitä sovituksia?


Anna Liisa - Näytelmä kolmessa näytöksessä
Kirjailija: Minna Canth
Julkaistu ensimmäisen kerran: 1895
Julkaisija: Createspace, 2013
Sivuja: 68

Joskus kirjoittaessa miettii (tai useammin kuin joskus), mitä kummaa sitä oikein kirjoittelee. Talviloman jälkeen on todella vähän tunteja, voisi ehkäpä viimein kirjoitella omia tekstejä eteenpäin...