Kirjoittaminen

Lämmin olo,

rakkauden täyttämä,

mielessä hopeinen rasia,

rusetti sen kannessa,

sisältö mieltäni kiehtoo

ja mietin,

olisinko sen jo valmis avaamaan,

lapun sieltä nostamaan

ja tyhjille sivuille kirjoittamaan.

Tänään päätin, että kirjoitan kirjoittamisesta. Tunnen oloni inspiroituneeksi istuessani nappimatollani auringonpaisteessa. Olen kaivannut kirjoittamista, mutta myös pelännyt sitä. En muista minkä ikäisenä aloin kirjoittamaan, siitä on jo hyvin kauan aikaa.
Kirjoittaminen, vaikka rakasta onkin, on ollut viime vuosina haasteellista ja sen vähetessä on tullut pelko, osaanko enää kirjoittaa. Aiheesta on tullut ystävienkin kanssa puhuttua, katoaako luovuus ja kirjoittamisen taito meistä, kun emme kirjoita. Päädyimme tulokseen, ettei se katoa, mutta itsestä on tuntunut, että se on ruostunut.

Kävin kirjoittajalukion vuosia sitten tai ainakin tuntuu, että siitä on jo ikuisuus. Siellä kirjoitettiin erilaisia tekstejä ja hiottiin niitä ja omia kirjoitustaitoja. Voisi ajatella, että se lisäisi kirjoittamista, mutta itseasiassa omalla kohdalla ei käynyt ihan niin. Jossain vaiheessa huomasin, että on jäänyt kirjoittelematta pienet runot ja ajatukset. Kirjoittaessa ajatteli liikaa sitä mitä kirjoittaa, eikä se enää luonnistunut niin helposti ja niin se vain väheni ja väheni, kunnes oli haasteellista vain aloittaa, mikään ei enää tuntunut riittävän hyvältä, että sen voisi kirjoittaa paperille.

Vuosi sitten päätin, että kirjoitan joka päivä pikkuisen, voin kertoa, että joka päiväinen kirjoittaminen ei kauaa kestänyt. Mutta nyt, jostakin kumman syystä, olen alkanut taas kirjoittamaan, enkä mieti sitä mitä kirjoitan, vain kirjoitan sen enempiä miettimättä, omaksi ilokseni. Nautin siitä suunnattoman paljon. Onko muutoksen tuonut kevään valo ja innostus mahdollisesta taiteilijakesästä vai olenko vain valmis taas kirjoittamaan omia ajatuksia paperille, syyllä ei oikeastaan ole väliä vaan sillä, että teen sitä mitä rakastan.

Tällä hetkellä tuntuu, että kirjoittaminen on lähtenyt taas käyntiin päiväkirjaan kirjoittelun ja omien tunteiden siivittämänä. Runoutta tai ainakin sen tapaista on mukava kirjoitella, kun on ihastuksen tunteita, erityisesti sen takia, koska kirjoitan yleensä aina rakkaudesta. Omista tunteista on helppo lähteä liikkeelle, lopulta huomaa olevansa jossain aivan muualla. Seuraavaksi aion avata oman pienen inspiraatiolaatikkoni ja kirjoittaa jotakin sieltä.

Jotakin, jota kirjoitin tänään koululla, ystäväni sanasta kohtalo:

Kohtalo yhdisti meidät, tapasimme kadulla, kun katsoin epätoivoisena mapsia ja mietin missä kohteeni on, silloin sinä kysyit tarvitsenko apua. Silmäsi vangitsivat katseeni ja unohdin minne olin menossa, kykenin vain sanomaan, eh...mitä.

Kysyit uudelleen kevyesti naurahtaen, olenko eksynyt. Kerroin sitten minne olin menossa ja kerroit mihin suuntaan mennä. Kiitin ja jatkoin matkaani, löysin perille, mutta osa itsestäni jäi sinun luoksesi. Mietin kuka olet, mihin menit, miksen kysynyt nimeäsi.

Lähtiessäni kohteestani näin sinut yllättäen, nojailit seinään ja hymyilit minulle.

"En saanut sinua mielestäni, joten ajattelin tulla katsomaan, jos näkisin sinut uudestaan", sanasi saivat minut hymyilemään ja lähdimme kahville.

Siitä alkoi meidän tarinamme, jonka kohtalo meille loi. Onnellisuuden ja rakkauden aika.

Mutta minkä kohtalo yhdisti, sen se myös erotti ja nyt haikeana auringonlämmössä mietin sinua ja mennyttä aikaa, suruissani, mutta toiveikkaana.

Hilma, joka lähtee nyt joogailemaan ja ihmettelee tätä valon määrää.