keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Oi menneisyys oi menneisyys ja Paha aavistus

Muutamia vuosia sitten valmistuin kirjoittajalukiosta. Lukio on yksi mahtavimmista asioista, joita olen kokenut, ei, ei se opiskelu vaan ne ihmiset. Itkin kovasti, kun se kaikki päättyi. Niistä ihmisistä, siitä paikasta, oli tullut kotini.

Tänään juttelimme, että voisimme käyttää lukion hakutekstejä uusien tekstien inspiraationa, "valita" lauseita tai sanoja, niin kuin teemme muiden teksteistä, tarinoista. Sitten päädyin etsimään tekstini ja lukemaan myös lyhyen tekstini Miksi haluan kirjoittajalukioon. Elämäni oli silloin täynnä kirjoja, kirjoittamista ja tanssia. Hah, nykyään teen näitä asioita niin paljon vähemmän. Mutta ilokseni voin sanoa, että kirjoittamista teen enemmän kuin vuosi sitten ja oli myös ilo lukea syyni miksi halusin kirjoittajalukioon. Se toi muistoja mieleeni. Ja haluan nyt jakaa hakutekstini myös täällä, koska nuoruuden into (joo joo, ihan kuin olisin super vanha, puh pah oikeasti) ja pidän hakutekstistäni kovin.

Joten ensin siis Miksi haluan kirjoittajalukioon.


Hei,
olen Hilma -- ja haen sinne Oriveden kirjoittajalukioon. Olen 16-vuotias ja saan tänä keväänä päättötodistuksen -- koulusta (yläaste). Minua hieman jännittää pääsenkö teille sinne ja toivon, että pääsisin, koska minä vain yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Sillä tavalla saan purkaa kaiken omasta mielestäni paperille, tyhjentää ajatukseni, vuodattaa tunteeni sekä tietenkin luoda omia maailmoja ja hahmoja.
Tiedän itse, että kirjoittaminen on minun juttuni, koska olen ollut pari vuotta sanataiteessa ja tänä vuonna koulussa luovassa kirjoittamisessa. Vaikka kirjoittaminen onkin minun juttuni, en tiedä tahdonko siitä ammattia. Tiedän vain, että tahdon oppia lisää kirjoittamisesta ja vain kirjoittaa ja tietenkin lukea toisten tarinoita. Kirjoittaminen, lukeminen ja tanssiminen, mitä myös harrastan, ovat pääasiassa minun elämäni.
Lisäksi minulla on tietenkin perhe ja ystäviä, joiden kanssa tahdon kokea paljon kaikenlaista. Tahdon elää villinä ja vapaana... tai no ainakin vapaana.


Tämä jotenkin muistuttaa miksi rakastan kirjoittamista, rakastan sitä yhä samoista syistä. Se on vapauttavaa, helpottavaa, iloa ja luomista. Voisin elää pääni sisällä onnellisena, haahuilla metsässä toverinani fiktiiviset hahmot. Joskus elämässä unohdan ajatella hahmojani, unelmoida, luoda, kuvitella elämää lohikäärmeen selässä, meren pinnan alla uiskentelua. On aika taas ottaa yksi askel ja unelmoida. 

Seuraavaksi hakutekstini, jota en ensin edes ajatellut, ennen kuin ystäväni sanoi, että sinun kannattaisi hakea tällä tekstillä, eikä toisella, jota harkitsin. Olen ikuisesti kiitollinen hänestä, sillä tämä teksti avasi minulle oven sinne minne halusin.



Paha aavistus

Kuulen sataman äänet, ihmisten innostuneet huudot ja puheensorinan, hevosten hirnahdukset ja kavioiden kopseen. Ne sekoittuvat yhteen ja luovat kovan melun. Siirrän katseeni ihanasta merestä satamaan, jossa osa ihmisistä odottavat laivaan pääsyä ja osa hyvästelee heitä, naiset tirauttavat pari kyyneltä, miehet seisovat paikoillaan juron näköisinä.
Pian laiva lähtisi satamasta New Yorkiin, sitten kun matkustajat olisivat kyydissä. Voin melkein tuntea käsissäni sen innostuksen, joka ihmisistä lähtee. Kaikki ovat niin iloisia ja se saa hymyn ilmestymään myös minun kasvoilleni. Olisinpa minäkin noin innostunut ja aikaisemmin minä olinkin. Nyt minä aavistelen jotain pahaa tapahtuvaksi ja vaikka olenkin työntänyt ajatuksen syrjään, se on silti alitajunnassani. Olen koittanut tolkuttaa itselleni, että olen aikaisemminkin aavistellut pahaa, eikä mitään ole tapahtunut ja mitä muka voisi tapahtua? Laiva uppoaisi vai? Onhan se kyllä mahdollista, mutta epäilisin, että se prosenttimäärä ei ole kovinkaan suuri. Mutta mitäpä minä tietäisin mistään prosenteista, en osaa matikasta muuta kuin mitä veljet ovat opettaneet ja se on aika vähän.
”Mary, tule tänne”, isäni huutaa ja käännyn katsomaan häntä. Hänellä on kokinasunsa päällään ja hänen avullaan sain töitä laivalta. Vain pienen tarjoilijan työn, mutta kuitenkin. Olen aina haaveillut maailmalla matkustamisesta. Äitini ei ole kuitenkaan asiasta kovinkaan hyvillään, hän vain tahtoisi minut hyvään avioliittoon.
”Kyllä isä, minä tulen”, katson vielä kerran satamaa, sen ihmisiä ja eläimiä mennessäni sisälle laivaan.

Ilta on vasta alussa ja ravintolassa on jo vaikka kuinka paljon ihmisiä. Naisilla on pukuja, joita kadehdin ja haluaisin itselleni. Naiset näyttävät niin kauniilta ja itsevarmoilta ne päällään ja miehet. Ah... niin komeita...
”Mary, lopeta haaveilu, olet töissä”, hätkähdän kuullessani uuden ystäväni Katen terävän äänen. Vilkaistessani häntä hän kuitenkin hymyilee enkelimäisesti. Hänellä on ihanat vaaleat kiharat hiukset, jotka ovat nyt kireällä nutturalla. Kate sipaisee irralleen päässeet hiussuortuvansa korvansa taakse jatkaessaan matkaa ja minäkin jatkan työntekoani. Hymyilen ihmisille, kysyn mitä he tahtovat ja ihailen heidän vartaloitaan, vaatteitaan ja hiuksiaan. Toivoisin olevani hieman rehevämpi, enkä tälläinen tikku, jolle mitkään vaatteet eivät oikein istu. Viedessäni väärän juoman eräälle herralle suljen ajatukseni pois päältä ja keskityn vain palvelemaan asiakkaita.

Herään aamulla Katen ravisteluun ja voihkaisen.
”Mene pois, minä nukun vielä”, mutisen ja käännän kylkeä. Minua väsyttää niin hirvittävästi. Ilta oli venynyt niin hirvittävän pitkälle ja tuntuu kuin olisi vasta yö.
”Mary, sinun on pakko nousta, meidän työt alkavat puolentoistatunnin päästä”, Kate vetää peittoa pois päältäni ja nousen nopeasti. Päästän epämääräisen uikahduksen.
”Puoli seitsemän”, huudahdan järkyttyneenä ja menen penkomaan pientä vaatekaappiani. Nopeasti puen työmekkoni Katen avustuksella ja letitän mustat silkkiset hiukseni kahdelle letille.
”Mennään nyt jo”, Kate hoputtaa ja lähdemme tarjoilemaan aamupalaa mahani kurninnan saattelemina.

Koko päivä oli hirveä, aamulla sain nipistettyä vain pieniä suupaloja tarjoilemisen lomassa ja vasta tarjoilun loputtua sain syödä. Siinä vaiheessa mahani oli kurninut jatkuvasti ja olin punastellut kaikille. Kuinka noloa! Onneksi tämän jälkeen minulla oli päivälliseen asti aikaa ja sen tuhlasinkin nukkumiseen ja hiusteni laittoon. Hiukseni ovat ihanat ja silkkiset, mutta aivan liian liukkaat. Sain ne jotenkuten kireälle nutturalle, mutta päivällisen ja loppu illan aikana ne pääsivät melkeinpä kokonaan vapauteen. Seuraavina päivinä olisi parempi tyytyä vain letteihin, jotka tekivät minusta aivan pikkutytön näköisen. Pääsin nukkumaan taas myöhään ja seuraavat päivät menivät samaa kaavaa kuin ensimmäisetkin, ilman nutturaa.

Onneksi sitten eräänä iltana pääsen nukkumaan kerrankin ajoissa. Vajoan kovalle patjalleni ja vedän peiton päälleni. En kuitenkaan yllätykseksi nukahda vaan tuijotan yläpedin pohjaa. Koitan saada unenpäästä kiinni, laskea lampaita ja ajatella, että olen väsynyt, haaveilen, mutta mikään ei auta. Lopulta luovutan ja menen tutkimaan tavaroitani. Löydän korulippaani, jota en ollut aamulla löytänyt. Tutkailen kaikkia vanhoja koruja ja löydän myös yhden uuden.
”Mary, mitä sinä teet”, kuulen Katen unisen äänen.
”En mitään, nuku sinä vain”, mutisen ja katson Kateen. Hetken päästä hän sulkee silmänsä ja jatkaa uniaan. Minä taas tutkailen löytämääni korua. Mistä se on ilmestynyt? Se näyttää vanhalta ja se on kultainen, koristeellinen riipus. Katson sitä hämmentyneenä ja ihastuneena. Se on minulle, tiedän sen, tunnen sen. Ripustan sen kaulaani ja käännyn sänkyni luokse. Nyt voisin mennä takaisin nukkumaan. Kuitenkin, juuri kun olen istumassa sängylleni laiva tärähtää. Mitä ihmettä? Laiva tärisee ja herätän hädissäni Katen. Hänen kultaiset hiukset ovat sekaiset ja katse sumea.
”Kate, jotain tapahtui. Meidän on pakko mennä katsomaan mitä”, mutisen. Kate ei vieläkään ymmärrä mitään ja tartun häntä kädestä. Minun on pakko ottaa hänet mukaani, jos jotain on tapahtunut niin mitä sitten Katelle tapahtuisi, jos hän jäisi vain nukkumaan? Juoksen raahaten Katea perässäni ylös kannelle ja katselen ihmeissäni ympärilleni. Emme ole ainoat jotka ovat tulleet kannelle. Sitten hälytys alkaa soimaan ja hätäraketti ammutaan.
”Mitä ihmettä tapahtuu”, Kate kysyy pelästyneellä äänellä.
”En tiedä, mutta meidän on pakko päästävä pelastusveneiden luokse”, juoksemme käsi kädessä alemmalle kannelle. Huomaan, että moni muukin on jo päässyt pelastuskannelle. Se on täynnä paniikissa olevia ihmisiä. Koitamme työntyä heidän läpi, mutta he tuuppivat meidät pois. Sitten huomaan lähestyvän vanhan naisen ja katson häntä ihmeissäni. Hän on ainut, joka näyttää huokuvan rauhaa.
”Sinä olet Mary, eikö vain”, hän kysyy ja nyökkään hämmentyneesti. Kuka nainen on ja mistä ihmeestä hän tietää nimeni?
”Tule”, nainen tarttuu käteeni ja vetää minut perässään ihmisten läpi. Otteeni Katesta irtoaa ja huudan häntä, mutta lopulta hän katoaa ihmisjoukkoon. Nainen pitää edelleen minun kädestäni lujasti kiinni ja raahaa minua läpi ihmisjoukon, kunnes olemme pelastusveneen luona.
”Jonkun pitää aina jatkaa, olen pahoillani, etten voi opettaa sinua”, nainen sanoo ja halaa minua. Jostain syystä minä vastaan halaukseen. Hän on lämpöinen ja tuoksuu kuin kodilta. Lopulta irrottaudumme toisistamme ja hän ojentaa minulle jonkun paksun kirjan ja lämpimän huovan.
”Pidä itsestäsi huolta ja muista, että olet erityinen”, nainen sanoo tirauttaen pienen kyyneleen ja työntää minua venettä kohti. Ajatukset myllertävät mielessäni veneen laskeutuessa mereen ja vasta jonkin ajan päästä, jonkun vanhan miehen tarjotessa minulle nenäliinaa huomaan itkeväni. Otan kankaisen nenäliinan vastaan ja pyyhin kyyneleeni siihen. Kiedon huovan olkapäilleni ja tuijotan laivaa, suurta laivaa, joka ei ikinä pääse New Yorkiin. En ajattele mitään, on kuin olisin torjunut ajatukset ja tunteet. Tuijotan vain laivaa ja sen viimein upotessa muistan isäni. Miten hänen oli käynyt? Entä Kate?
”Mikä kirja sinulla on”, joku vieressäni oleva nainen kysyy ja katson häneen ihmeissäni. Olin unohtanut koko kirjan.
”En tiedä”, mutisen vain ja nainen katsoo minua oudosti kääntyen viimein pois päin. Sen jälkeen minä itse katson kirjaa. Mikä se on? Mistä nainen puhui? Näen juuri ja juuri selvää hämärässä, melkein pimeässä, kannessa olevan nimen.
”Näkijä”