Peilien kirja

Takakansi lupaa koukuttavan trillerin, joka eksyttää lukijansa kuin peilitaloon.
En ole laisinkaan samaa mieltä ja mietin, miksi edes luin tämän kirjan. En jännityksellä miettinyt kuka nyt oikeasti murhasi psykologian professori Joseph Wiederin. Rehellisesti minua ei laisinkaan kiinnostanut. Jotenkin kuitenkin luin kirjan loppuun, se oli kuitenkin ihan hyvin kirjoitettu. En kuitenkaan suosittelisi teosta kenellekään, paitsi jos nyt haluaa lukea "jännitystä" menettämättä yöuniaan.

Syy miksi tartuin kirjaan oli hetkellinen innostus poistua omalta lukualueelta (sitä on kyllä viime aikoina tehty enemmänkin ja mietin, mikä alueeni nykyään edes on) ja pidin kannesta. Lisäksi halusin myös pientä jännitystä elämään.

Rehellisesti kirja ei kuitenkaan herättänyt minussa tunteita, se ei ollut hyvä, mutta ei huonokaan. Se vain oli.
Joitakin lappuja olin laittanut sivujen väliin, mutta en mitenkään enää muista miksi ne sinne laitoin, en löytänyt enää kohtaa, jota olin ehkä pitänyt kivana. Yksi kohta, lopussa, kuitenkin oli sellainen mistä pidin aika paljon, jotenkin samaistuttava:

"Suuri ranskalainen kirjailija sanoi kerran, ettei menneiden asioiden muistaminen välttämättä tarkoita asioiden muistamista sellaisina kuin ne olivat." 

Välillä kun ajattelee omaa menneisyyttä, miettii, oliko se todella niin vai luoko mieleni vain tällaisen kuvitelman.
Nyt kun mietin mieltä ja miten muistaa menneen, niin siltä pohjalta kirja oli ihan semi jees, koska Wieder oli psykologi ja mietti miten ihminen muistaa asioita ja jokainen muisti omalla tavallaan tapahtumat. Nyt taas lisää ajateltuna, niin olihan tämä ihan kiintoisaa luettavaa, mutta ei sitten kuitenkaan.


Peilien kirja
Kirjailija: E.O. Chirovici
Suomentaja: Inka Parpola
Englanninkielinen alkuteos: The Book of Mirrors
Kustantaja: Otava 2017
Sivut: 266

Ennen MARC-tiedot olivat niin mysteeri, sekainen juttu, nykyään on helpompi katsoa sitä kuin perustietoja.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

”Päästäisen sydän lyö 800 kertaa minuutissa. Sellainen tahti herättää kysymyksiä.”

Karhu Murhinen on ensimmäinen Maukka ja Väykkä-kirja, jonka olen lukenut ja ihastuin siihen todella paljon. Tarina Karhu Murhisesta on koskettava, ihana ja hauska. Ystäväni suositteli Karhu Murhista minulle ja nyt itse suosittelen sitä aivan kaikille, koska se kertoo ihanasti elämästä ja vaikka onkin lastenkirja, tuntuu, että jotkin asiat on tarkoitettu myös vanhemmille. Kuvitus on miellyttävä ja erittäin hyvä lisä tarinaan. Mitä luultavammin tämä ei jää viimeiseksi Maukka ja Väykkä kirjakseni.

Henkilöhahmoista sen verran, että Maukka on kissa, Väykkä koira ja Karhu Murhinen päästäinen. Kirjassa on myös muita henkilöitä, kaikki eri eläimiä ja jokainen on oma yksilöllinen persoonansa.
Kirjassa kerrotaan Karhu Murhisen elämäntarina, kirjan alussa Karhu Murhinen on pieni päästäinen ja kirjan lopussa hän on elänyt päästäiselle normaalin pituisen elämän. .

”Päästäiset ovat hyvin pieniä, mutta pienenkin kysymykset voivat olla suunnattoman suuria.” 

Mielestäni tarina on kepeä ja helposti lähestyttävä, mutta syvällinen, siinä pohditaan monenlaisia asioita, kuten "Miksi maailmassa on niin paljon kysymyksiä?".  Kysymykset ja mahdolliset vastaukset tulevat mielestäni helposti, Karhu Murhisen elämän ohella. Kysymysten ja vastausten pohtimisen lisäksi tunnetaan monenlaisia tunteita. Niin pieniä kuin suuriakin, iloisia ja surullisia. Kuinka voi tuntea iloa ja nauraa niin pienille kuin suurille asioille. Kuinka tuntea surua, haikeutta, kun elämä lähenee loppuaan. Kuinka monia tunteita elämä onkaan täynnä. Tarina koostuu välillä pidemmistä, välillä lyhyemmistä kappaleista, elämän vaiheista, joista jotkut ovat ehkä hieman suurempia kuin toiset, mutta silti kaikki osa elämää. Kuinka juhlitaan syntymäpäivää, lennätetään leijaa ja kuinka vain katsellaan tähtitaivasta. 

Hienoa mielestäni on, kuinka Karhu Murhinen, nimestään huolimatta on pieni päästäinen. Pienuudestaan huolimatta Karhu Murhinen on suuri. Vaikka sitä ei suoraan tarinassa sanotakaan, niin Karhu Murhisella on voimakas, ystävällinen luonne. Parhaiten sen ehkä huomaa siitä, kun Murhinen ryhtyy kyläpoliisiksi. Poliiseja ajatellessa ajattelee auktoriteettiä ja määrätynlaista valtaa ja voimaa. Murhisen ryhtyessä poliisiksi, yhdistää ajatuksen poliisista Karhu Murhiseen. Tätä ajatusta, kuinka pienikin voi olla suuri, tukee takakannen teksti päästäinenkin voi elää karhun elämää sekä Murhisen teot, kuinka hän pelaa Maukan kanssa jalkapalloa ja lennättää leijaa ystäviensä kanssa. Eniten Murhisen mielellisestä vahvuudesta kertoo kuitenkin kuvitus luvussa Kyläpoliisi Murhinen. Kuvituksessa on Karhu Murhinen kädet ristissä, tulitikusta tehty musta pamppu ja valo luo Murhisen taakse suuren karhun muotoisen varjon. Karhu Murhinen näyttää mielestäni kuvassa ystävälliseltä ja tomeralta päästäiseltä, ulkonäöltään pieni, mutta varjon suuruus kertoo hänen olevan kuitenkin kovin suuri ja vahva kuin karhu. Tämä kertoo, että olitpa sitten pieni tai suuri, voit silti olla vahva ja juuri sitä mitä itse haluat. Kerta päästäinenkin voi elää karhun elämää ja tulla kyläpoliisiksi, niin jokainen meistä voi olla sellainen kuin haluaa ja unelmia kannattaa tavoitella.

Lyhyesti sanottuna Karhu Murhinen on mukaansatempaava ja kekseliäs tarina elämästä. Siitä kuinka Murhinen elelee mäen päällä taivaansinissä talossa Maukan ja Väykän kanssa, leikkii lapsien leikkejä, aikuistuu, hankkii työpaikan, rakastuu ja lopulta kuolee.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
Kirjailija: Timo Parvela
Kuvittaja: Virpi Talvitie
Kustantaja: Tammi 2012
Sivut: 127

Tästä kirjasta tein kirjaesseen ja oli yllättävän vaikeaa kirjoittaa tästä blogiin sen jälkeen, kun oli tehnyt esseen. Kerrottakoon myös, että luulin koneeni seonneen, mutta en ollut laittanut virtajohtoon virtaa päälle, joskus ei vain osaa.

Sudenmorsian

Kirjailija: Aino Kallas
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1928
Otava 2014
96 sivua

Tämä oli kirja, jota lukiessa mietin: näiden sanojen takana on kai jokin syvällisempi merkitys, mutta en vain mitenkään ymmärrä sitä. Ei ole ehkä yllättävää, kun kerron, että googletin teoksen melkeinpä heti, kun sen sain luettua. Koin ehkä pienoisen ahaa elämyksen, en mitenkään suurta, mutta pienen. Tekee mieli selailla kirjaa ja mahdollisesti lukea se uudelleen, mutta ei nyt ainakaan heti (Ken tietää milloin, ehkei milloinkaan, on niin paljon luettavaa).

Tarina oli mielestäni ihan kiva ja jotenkin googlettamisen jälkeen pidän siitä vielä enemmän. Ihan vain nopeasti googletin ja näillä sivuilla kävin pakollisen wikipedian lisäksi: Yle ja Annelin kirjoissa.

Sudenmorsian on siis tarina Priidik metsänvahdin vaimosta Aalosta, josta tulee ihmissusi.
Kirjoitustyyli ei ollut ehkä ihan sellainen, mikä olisi minuun täysin iskenyt tai ehkä se oli vain se, kun mietin syvällisempiä tarkoituksia. Olisi ehkä ollut parempi, jos en olisi tiennyt syvällisemmistä asioista mitään tai olisin oikeasti tiennyt niistä jotain, koska se hieman häiritsi lukemista, sellaista oikeaa uppoutumista tarinaan.

Ehkäpä suosikkikohtani kirjassa oli, kun Aalo muuttui ihmissudeksi.

"Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi."

Se on mielestäni oikein onnistunut, lukiessa tuli jotenkin sellainen oikeanlainen tunne, pieni värinä, nyt hän muuttui, jännittävää.

Sudenmorsiamen luin koulun lukupiiriä varten ja toivon, etten osallistu juuri tämän kirjan keskusteluun, en oikein tiedä mitä sanoisin.

Kilpikonnan kuorella

John Green
Kilpikonnan kuorella
suom. Helene Bützow
WSOY 2017
eng.alk. Turtles all the way down 2017

Kilpikonnan kuorella oli kolmas John Greenin teos, jonka luin ja pidin siitä vähiten. Tai ehkä on väärin sanoa piti. John Green on nimittäin tehnyt hyvää työtä ja viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta se ei miellyttänyt minua niin paljoa kuin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Kaikki viimeiset sanat.
Kilpikonnan kuorella ei herättänyt niin suuria tunteita kuin aikaisemmin luetut teokset, mutta herätti kyllä ajatuksia.

Kilpikonnan kuorella oli kiinnostava kirja ja lukiessani olin kiinnostunut mihin asiat menevät. Minulla ei ollut kuitenkaan tarvetta kirjoittaa ylös asioita kirjasta, niin kuin minulla oli, kun luin teosta Kaikki viimeiset sanat. Vaikka nyt kirjoittaessa tulee mieleen kohtia, jotka haluan tähän laittaa ja samalla löydän muita hyviä kohtia.

Takakannessa kerrotaan, että päähenkilön Aza Holmesin paras ystävä Daisy haluaa selvittää kadonneen miljonäärin mysteerin ja houkuttelee Azan mukaan tutkimuksiin.
Tästä syystä odotin kirjalta mysteerin ratkaisua, missä miljonääri on, mutta se ei ollut mielestäni mitenkään kirjan pääjuoni. Ei oikeastaan ollut seikkailua vaan oli Aza ja hänen mielensä.

"Kierteen pointti on siinä, että kun sitä seuraa sisäänpäin, se ei lopu oikeastaan ikinä. Se vain kiristyy, loputtomasti."

Azalla on pakkomielteisiä ajatuksia ja hänen ajatuksensa menevät kehää ja välillä itsekin hieman ahdistuin Azan ajatuksista. Eniten kuitenkin Azan ajatukset avarsivat käsitystäni pakkomielteisistä ajatuksista. Minulla on ystäviä, joilla on erinäisiä ongelmia, mutta en oikeastaan tiedä millaisia ja todellisuudessa en edes voi edes täysin niitä ymmärtää, mutta Kilpikonnan kuorella ehkä auttoi minua ymmärtämään paremmin, mutta toivon, että myös nämä ystäväni lukisivat tämän, koska joskus tuntuu, etteivät he täysin ymmärrä minua. Mutta todellisuushan on niin kuin Aza sanoo: "Todellisuudessa kukaan ei ymmärrä ketään. Olemme kaikki oman itsemme vankeja."
Ja se on omasta mielestäni tärkein asia, siis itselleni, josta tämä kirja minua muistutti. Täytyy muistaa, ettei tiedä mitä toisen päässä todellisuudessa liikkuu eikä hän voi sitä meille täysin kertoa, eikä toinen sitä ymmärtää. Emme voi nähdä toistemme mieleen.

Takakannen tekstin mukaan John Greenin viides kirja on mukaansa imaiseva, kirkas kertomus pakko-oireista, sinnikkyydestä ja ensirakkaudesta sekä elämänpituisesta ystävyyden voimasta.
Ja mielestäni tämä kuvaa kirjaa loistavasti. Kun olin saanut kirjan luettua, tuli tunne, että elämä jatkuu.

"Minusta tuntuu, että silmukka kiristyy ympärilläni ja haluan siitä pois, mutta rimpuileminen vetää sen vain tiukemmalle. Spiraali muuttuu jyrkemmäksi."

Lukiessa odotin mielenkiinnolla miten kilpikonnat tarinaan liittyvät, kyllä se selitys siellä sitten viimein tuli ja sitä kannatti odottaa.