Kilpikonnan kuorella
suom. Helene Bützow
WSOY 2017
eng.alk. Turtles all the way down 2017
Kilpikonnan kuorella oli kolmas John Greenin teos, jonka luin ja pidin siitä vähiten. Tai ehkä on väärin sanoa piti. John Green on nimittäin tehnyt hyvää työtä ja viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta se ei miellyttänyt minua niin paljoa kuin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Kaikki viimeiset sanat.
Kilpikonnan kuorella ei herättänyt niin suuria tunteita kuin aikaisemmin luetut teokset, mutta herätti kyllä ajatuksia.
Kilpikonnan kuorella oli kiinnostava kirja ja lukiessani olin kiinnostunut mihin asiat menevät. Minulla ei ollut kuitenkaan tarvetta kirjoittaa ylös asioita kirjasta, niin kuin minulla oli, kun luin teosta Kaikki viimeiset sanat. Vaikka nyt kirjoittaessa tulee mieleen kohtia, jotka haluan tähän laittaa ja samalla löydän muita hyviä kohtia.
Takakannessa kerrotaan, että päähenkilön Aza Holmesin paras ystävä Daisy haluaa selvittää kadonneen miljonäärin mysteerin ja houkuttelee Azan mukaan tutkimuksiin.
Tästä syystä odotin kirjalta mysteerin ratkaisua, missä miljonääri on, mutta se ei ollut mielestäni mitenkään kirjan pääjuoni. Ei oikeastaan ollut seikkailua vaan oli Aza ja hänen mielensä.
"Kierteen pointti on siinä, että kun sitä seuraa sisäänpäin, se ei lopu oikeastaan ikinä. Se vain kiristyy, loputtomasti."
Azalla on pakkomielteisiä ajatuksia ja hänen ajatuksensa menevät kehää ja välillä itsekin hieman ahdistuin Azan ajatuksista. Eniten kuitenkin Azan ajatukset avarsivat käsitystäni pakkomielteisistä ajatuksista. Minulla on ystäviä, joilla on erinäisiä ongelmia, mutta en oikeastaan tiedä millaisia ja todellisuudessa en edes voi edes täysin niitä ymmärtää, mutta Kilpikonnan kuorella ehkä auttoi minua ymmärtämään paremmin, mutta toivon, että myös nämä ystäväni lukisivat tämän, koska joskus tuntuu, etteivät he täysin ymmärrä minua. Mutta todellisuushan on niin kuin Aza sanoo: "Todellisuudessa kukaan ei ymmärrä ketään. Olemme kaikki oman itsemme vankeja."
Ja se on omasta mielestäni tärkein asia, siis itselleni, josta tämä kirja minua muistutti. Täytyy muistaa, ettei tiedä mitä toisen päässä todellisuudessa liikkuu eikä hän voi sitä meille täysin kertoa, eikä toinen sitä ymmärtää. Emme voi nähdä toistemme mieleen.
Takakannen tekstin mukaan John Greenin viides kirja on mukaansa imaiseva, kirkas kertomus pakko-oireista, sinnikkyydestä ja ensirakkaudesta sekä elämänpituisesta ystävyyden voimasta.
Ja mielestäni tämä kuvaa kirjaa loistavasti. Kun olin saanut kirjan luettua, tuli tunne, että elämä jatkuu.
"Minusta tuntuu, että silmukka kiristyy ympärilläni ja haluan siitä pois, mutta rimpuileminen vetää sen vain tiukemmalle. Spiraali muuttuu jyrkemmäksi."
Lukiessa odotin mielenkiinnolla miten kilpikonnat tarinaan liittyvät, kyllä se selitys siellä sitten viimein tuli ja sitä kannatti odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti