Tänään juttelimme, että voisimme käyttää lukion hakutekstejä uusien tekstien inspiraationa, "valita" lauseita tai sanoja, niin kuin teemme muiden teksteistä, tarinoista. Sitten päädyin etsimään tekstini ja lukemaan myös lyhyen tekstini Miksi haluan kirjoittajalukioon. Elämäni oli silloin täynnä kirjoja, kirjoittamista ja tanssia. Hah, nykyään teen näitä asioita niin paljon vähemmän. Mutta ilokseni voin sanoa, että kirjoittamista teen enemmän kuin vuosi sitten ja oli myös ilo lukea syyni miksi halusin kirjoittajalukioon. Se toi muistoja mieleeni. Ja haluan nyt jakaa hakutekstini myös täällä, koska nuoruuden into (joo joo, ihan kuin olisin super vanha, puh pah oikeasti) ja pidän hakutekstistäni kovin.
Joten ensin siis Miksi haluan kirjoittajalukioon.
Hei,
olen Hilma -- ja haen sinne Oriveden kirjoittajalukioon. Olen 16-vuotias
ja saan tänä keväänä päättötodistuksen -- koulusta
(yläaste). Minua hieman jännittää pääsenkö teille sinne ja
toivon, että pääsisin, koska minä vain yksinkertaisesti rakastan
kirjoittamista. Sillä tavalla saan purkaa kaiken omasta mielestäni
paperille, tyhjentää ajatukseni, vuodattaa tunteeni sekä tietenkin
luoda omia maailmoja ja hahmoja.
Tiedän itse, että
kirjoittaminen on minun juttuni, koska olen ollut pari vuotta
sanataiteessa ja tänä vuonna koulussa luovassa kirjoittamisessa.
Vaikka kirjoittaminen onkin minun juttuni, en tiedä tahdonko siitä
ammattia. Tiedän vain, että tahdon oppia lisää kirjoittamisesta
ja vain kirjoittaa ja tietenkin lukea toisten tarinoita.
Kirjoittaminen, lukeminen ja tanssiminen, mitä myös harrastan, ovat
pääasiassa minun elämäni.
Lisäksi minulla on
tietenkin perhe ja ystäviä, joiden kanssa tahdon kokea paljon
kaikenlaista. Tahdon elää villinä ja vapaana... tai no ainakin
vapaana.
Tämä jotenkin muistuttaa miksi rakastan kirjoittamista, rakastan sitä yhä samoista syistä. Se on vapauttavaa, helpottavaa, iloa ja luomista. Voisin elää pääni sisällä onnellisena, haahuilla metsässä toverinani fiktiiviset hahmot. Joskus elämässä unohdan ajatella hahmojani, unelmoida, luoda, kuvitella elämää lohikäärmeen selässä, meren pinnan alla uiskentelua. On aika taas ottaa yksi askel ja unelmoida.
Seuraavaksi hakutekstini, jota en ensin edes ajatellut, ennen kuin ystäväni sanoi, että sinun kannattaisi hakea tällä tekstillä, eikä toisella, jota harkitsin. Olen ikuisesti kiitollinen hänestä, sillä tämä teksti avasi minulle oven sinne minne halusin.
Paha aavistus
Kuulen sataman äänet, ihmisten innostuneet huudot ja puheensorinan,
hevosten hirnahdukset ja kavioiden kopseen. Ne sekoittuvat yhteen ja
luovat kovan melun. Siirrän katseeni ihanasta merestä satamaan,
jossa osa ihmisistä odottavat laivaan pääsyä ja osa hyvästelee
heitä, naiset tirauttavat pari kyyneltä, miehet seisovat
paikoillaan juron näköisinä.
Pian laiva lähtisi satamasta New Yorkiin, sitten kun matkustajat
olisivat kyydissä. Voin melkein tuntea käsissäni sen innostuksen,
joka ihmisistä lähtee. Kaikki ovat niin iloisia ja se saa hymyn
ilmestymään myös minun kasvoilleni. Olisinpa minäkin noin
innostunut ja aikaisemmin minä olinkin. Nyt minä aavistelen jotain
pahaa tapahtuvaksi ja vaikka olenkin työntänyt ajatuksen syrjään,
se on silti alitajunnassani. Olen koittanut tolkuttaa itselleni, että
olen aikaisemminkin aavistellut pahaa, eikä mitään ole tapahtunut
ja mitä muka voisi tapahtua? Laiva uppoaisi vai? Onhan se kyllä
mahdollista, mutta epäilisin, että se prosenttimäärä ei ole
kovinkaan suuri. Mutta mitäpä minä tietäisin mistään
prosenteista, en osaa matikasta muuta kuin mitä veljet ovat
opettaneet ja se on aika vähän.
”Mary, tule tänne”, isäni huutaa ja käännyn katsomaan häntä.
Hänellä on kokinasunsa päällään ja hänen avullaan sain töitä
laivalta. Vain pienen tarjoilijan työn, mutta kuitenkin. Olen aina
haaveillut maailmalla matkustamisesta. Äitini ei ole kuitenkaan
asiasta kovinkaan hyvillään, hän vain tahtoisi minut hyvään
avioliittoon.
”Kyllä isä, minä tulen”, katson vielä kerran satamaa, sen
ihmisiä ja eläimiä mennessäni sisälle laivaan.
Ilta on vasta alussa ja ravintolassa on jo vaikka kuinka paljon
ihmisiä. Naisilla on pukuja, joita kadehdin ja haluaisin itselleni.
Naiset näyttävät niin kauniilta ja itsevarmoilta ne päällään
ja miehet. Ah... niin komeita...
”Mary, lopeta haaveilu, olet töissä”, hätkähdän kuullessani
uuden ystäväni Katen terävän äänen. Vilkaistessani häntä hän
kuitenkin hymyilee enkelimäisesti. Hänellä on ihanat vaaleat
kiharat hiukset, jotka ovat nyt kireällä nutturalla. Kate sipaisee
irralleen päässeet hiussuortuvansa korvansa taakse jatkaessaan
matkaa ja minäkin jatkan työntekoani. Hymyilen ihmisille, kysyn
mitä he tahtovat ja ihailen heidän vartaloitaan, vaatteitaan ja
hiuksiaan. Toivoisin olevani hieman rehevämpi, enkä tälläinen
tikku, jolle mitkään vaatteet eivät oikein istu. Viedessäni
väärän juoman eräälle herralle suljen ajatukseni pois päältä
ja keskityn vain palvelemaan asiakkaita.
Herään aamulla Katen ravisteluun ja voihkaisen.
”Mene pois, minä nukun vielä”, mutisen ja käännän kylkeä.
Minua väsyttää niin hirvittävästi. Ilta oli venynyt niin
hirvittävän pitkälle ja tuntuu kuin olisi vasta yö.
”Mary, sinun on pakko nousta, meidän työt alkavat
puolentoistatunnin päästä”, Kate vetää peittoa pois päältäni
ja nousen nopeasti. Päästän epämääräisen uikahduksen.
”Puoli seitsemän”, huudahdan järkyttyneenä ja menen penkomaan
pientä vaatekaappiani. Nopeasti puen työmekkoni Katen avustuksella
ja letitän mustat silkkiset hiukseni kahdelle letille.
”Mennään nyt jo”, Kate hoputtaa ja lähdemme tarjoilemaan
aamupalaa mahani kurninnan saattelemina.
Koko päivä oli hirveä, aamulla sain nipistettyä vain pieniä
suupaloja tarjoilemisen lomassa ja vasta tarjoilun loputtua sain
syödä. Siinä vaiheessa mahani oli kurninut jatkuvasti ja olin
punastellut kaikille. Kuinka noloa! Onneksi tämän jälkeen minulla
oli päivälliseen asti aikaa ja sen tuhlasinkin nukkumiseen ja
hiusteni laittoon. Hiukseni ovat ihanat ja silkkiset, mutta aivan
liian liukkaat. Sain ne jotenkuten kireälle nutturalle, mutta
päivällisen ja loppu illan aikana ne pääsivät melkeinpä
kokonaan vapauteen. Seuraavina päivinä olisi parempi tyytyä vain
letteihin, jotka tekivät minusta aivan pikkutytön näköisen.
Pääsin nukkumaan taas myöhään ja seuraavat päivät menivät
samaa kaavaa kuin ensimmäisetkin, ilman nutturaa.
Onneksi sitten eräänä iltana pääsen nukkumaan kerrankin ajoissa.
Vajoan kovalle patjalleni ja vedän peiton päälleni. En kuitenkaan
yllätykseksi nukahda vaan tuijotan yläpedin pohjaa. Koitan saada
unenpäästä kiinni, laskea lampaita ja ajatella, että olen
väsynyt, haaveilen, mutta mikään ei auta. Lopulta luovutan ja
menen tutkimaan tavaroitani. Löydän korulippaani, jota en ollut
aamulla löytänyt. Tutkailen kaikkia vanhoja koruja ja löydän myös
yhden uuden.
”Mary, mitä sinä teet”, kuulen Katen unisen äänen.
”En mitään, nuku sinä vain”, mutisen ja katson Kateen. Hetken
päästä hän sulkee silmänsä ja jatkaa uniaan. Minä taas
tutkailen löytämääni korua. Mistä se on ilmestynyt? Se näyttää
vanhalta ja se on kultainen, koristeellinen riipus. Katson sitä
hämmentyneenä ja ihastuneena. Se on minulle, tiedän sen, tunnen
sen. Ripustan sen kaulaani ja käännyn sänkyni luokse. Nyt voisin
mennä takaisin nukkumaan. Kuitenkin, juuri kun olen istumassa
sängylleni laiva tärähtää. Mitä ihmettä? Laiva tärisee ja
herätän hädissäni Katen. Hänen kultaiset hiukset ovat sekaiset
ja katse sumea.
”Kate, jotain tapahtui. Meidän on pakko mennä katsomaan mitä”,
mutisen. Kate ei vieläkään ymmärrä mitään ja tartun häntä
kädestä. Minun on pakko ottaa hänet mukaani, jos jotain on
tapahtunut niin mitä sitten Katelle tapahtuisi, jos hän jäisi vain
nukkumaan? Juoksen raahaten Katea perässäni ylös kannelle ja
katselen ihmeissäni ympärilleni. Emme ole ainoat jotka ovat tulleet
kannelle. Sitten hälytys alkaa soimaan ja hätäraketti ammutaan.
”Mitä ihmettä tapahtuu”, Kate kysyy pelästyneellä äänellä.
”En tiedä, mutta meidän on pakko päästävä pelastusveneiden
luokse”, juoksemme käsi kädessä alemmalle kannelle. Huomaan,
että moni muukin on jo päässyt pelastuskannelle. Se on täynnä
paniikissa olevia ihmisiä. Koitamme työntyä heidän läpi, mutta
he tuuppivat meidät pois. Sitten huomaan lähestyvän vanhan naisen
ja katson häntä ihmeissäni. Hän on ainut, joka näyttää
huokuvan rauhaa.
”Sinä olet Mary, eikö vain”, hän kysyy ja nyökkään
hämmentyneesti. Kuka nainen on ja mistä ihmeestä hän tietää
nimeni?
”Tule”, nainen tarttuu käteeni ja vetää minut perässään
ihmisten läpi. Otteeni Katesta irtoaa ja huudan häntä, mutta
lopulta hän katoaa ihmisjoukkoon. Nainen pitää edelleen minun
kädestäni lujasti kiinni ja raahaa minua läpi ihmisjoukon, kunnes
olemme pelastusveneen luona.
”Jonkun pitää aina jatkaa, olen pahoillani, etten voi opettaa
sinua”, nainen sanoo ja halaa minua. Jostain syystä minä vastaan
halaukseen. Hän on lämpöinen ja tuoksuu kuin kodilta. Lopulta
irrottaudumme toisistamme ja hän ojentaa minulle jonkun paksun
kirjan ja lämpimän huovan.
”Pidä itsestäsi huolta ja muista, että olet erityinen”, nainen
sanoo tirauttaen pienen kyyneleen ja työntää minua venettä kohti.
Ajatukset myllertävät mielessäni veneen laskeutuessa mereen ja
vasta jonkin ajan päästä, jonkun vanhan miehen tarjotessa minulle
nenäliinaa huomaan itkeväni. Otan kankaisen nenäliinan vastaan ja
pyyhin kyyneleeni siihen. Kiedon huovan olkapäilleni ja tuijotan
laivaa, suurta laivaa, joka ei ikinä pääse New Yorkiin. En
ajattele mitään, on kuin olisin torjunut ajatukset ja tunteet.
Tuijotan vain laivaa ja sen viimein upotessa muistan isäni. Miten
hänen oli käynyt? Entä Kate?
”Mikä kirja sinulla on”, joku vieressäni oleva nainen kysyy ja
katson häneen ihmeissäni. Olin unohtanut koko kirjan.
”En tiedä”, mutisen vain ja nainen katsoo minua oudosti kääntyen
viimein pois päin. Sen jälkeen minä itse katson kirjaa. Mikä se
on? Mistä nainen puhui? Näen juuri ja juuri selvää hämärässä,
melkein pimeässä, kannessa olevan nimen.
”Näkijä”