Lumihiutale
Tunnustelen reunalla muiden mukana. En tahtoisi olla
ensimmäinen tai edes yksi ensimmäisistä. Tai ehkä en haluaisi pudottautua
ollenkaan. Tämä olisi minulle ensimmäinen kerta tässä muodossa. Joku vieressäni
oleva rohkaisee minua, tunnen sen itsessäni. Kukaan meistä ei näe, kuule tai
puhu. Me tunnemme.
Lävitsemme kulkee värinä, joka kertoo ajan tulleen.
Ensimmäiset pudottautuvat, leijailevat kohti maata. Miltä tuo tuntuisi,
leijailu kevyesti ilmavirtojen mukana. Epätietoisuus siitä, kuinka kauan saisi
olla tässä muodossa. Takanani tulee kärsimättömyyden tunteita, kyllästymistä.
Aikani on tullut, minun pitää siirtyä pudotukseen. Minua jännittää.
Liikahdan eteen päin ja putoan. Tämä on hyvin erilaista
kuin se mitä olen aiemmin kokenut. Putoaminen ei ole kovaa vaan hidasta
leijailua. Kevyttä, mukavaa. Tunnen toverini ympärilläni, ryhmämme on
onnellinen. Leijailemme alas kuin tanssissa. Tuuli tarttuu meihin ja vie meitä
ympäriinsä. Toivon, että siellä minne laskeudun olisi muitakin minun
muodossani. Etten olisi yksin, jotten heti muuttaisi muotoani. Tahdon olla
uniikki, yksilöllinen mahdollisimman pitkään. Tämä olomuoto on kaunein. Saan
lentää taivaalla. En ole vain vesipisara, jotka kaikki ovat samanlaisia tai osa
usvaa, jossa meitä ei erota toisistaan.
Lähestyn kohdetta muiden mukana, ympärilläni niin paljon
ystäviä. Osa yhdessä, osa yksinään niin kuin minä. Lämpötila ei ole ainakaan
vielä noussut niin paljoa, että sulaisin. Tahdon olla jäätynyt lumihiutale.
Tuuli puhaltaa kovempaa, lennän kauemmas muista, mutta en niin kauas, että
kadottaisin tunteen heistä. Laskeutuessamme yhä alemmas, tuulikin pienenee ja
jäämme leijailemaan ilmaan. Tunnen maan, kohteemme, lähestyvän. Aluksi tunne
siitä on niin kovin heikko, en erota onko laskeutumispaikkamme millainen. Onko
se autio vai onko siellä paljon elämänmuotoja, hengittäviä vaiko ei. En tahdo
kysyä lähempänä kohdetta olevilta, sulkeudun heidän ajatuksiltaan. Tahdon
arvoituksen pysyvän sellaisenaan mahdollisimman pitkään. Tahdon itse selvittää
sen.
Tunnen korkeita elämänmuotoja, ne eivät hengitä, osa
meistä laskeutuu niille, minä haluan perille asti. Toivon tuulen ohjaavan minut
perille, sinne minne tahdon. Yritän kurottautua, mutta en voi hallita
suuntaani. Laskeudun kapealle alueelle, en maahan, vaan nukkuvan elämänmuodon
päälle. En ole siinä yksin, mutta meitä ei ole siinä vielä montaa. Ympärillä,
tällä alueella on niin monta kaltaistani ja sellaista, jotka ovat melkein
samanlaisia, vain eri muodossa. Vielä tiiviimmässä muodossa kuin minä, yhdessä,
niin etteivät voi liikkua. Sellaisena, jona minä en viihdy. Osa on niin, että
he liikkuvat minne vain pääsevät. Nautin tästä paikasta.
Luokseni, viereeni laskeutuu ystäviäni yhä enemmän. He
ovat minussa aivan kiinni. Osa riemuissaan, osa tutkien, osa
mitäänsanomattomina, kaikki kuitenkin onnellisina, tyytyväisinä tauosta
matkallaan.
Tuulen puuska tarttuu meihin ja lennämme muualle, sinne
minne halusin, alas, pohjalle, maahan. Kurotan tunteeni, ajatukseni
mahdollisimman pitkälle, jotta saisin selville kaiken ympäristöstäni. Kaikki
tuntuu niin suurelta, rauhaisalta. Minut täyttää euforinen tunne, jota en ole
ennen kokenut. Jään tähän, en liiku vielä hetkeen. Saan rauhassa tutkailla
ympäristöäni, nauttia olostani. Hiljaisesti vaivun ajatuksiini, kunnes taas
jatkan matkaani, kiertokulkuani tässä maailmassa.
Kiitos, jos luit tämän. Olen kirjoittanut tämän ensimmäisen kerran joskus vuosia sitten. Tämän version kirjoitin pari vuotta sitten ja nyt tuntuu, että sen voisi kirjoittaa vielä uudelleen. Mutta en tee sitä ainakaan nyt, en ehkä koskaan.
-Hilma
Kun huomenna on kirjoittajapiiri, enkä ole vielä kirjoittanut joulutarinaa,
on juuri oikea aika päivittää blogia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti