Kevyesti kipsissä

Kirjailija: Vaahtera, Veera

Kustantaja: Tammi, 2016

Sivuja: 243

Valitsin tämän kirjan tuoksun perusteella. Ollessani töissä, laitoin kirjoja hyllyyn, samalla niitä hieman pläräillen. Kohdatessani Veera Vaahteran Kevyesti kipsissä, nenäni tavoitti niin hyvän tuoksun, etten voinut laittaa kirjaa hyllyyn, vaan pidin sen vieressäni koko päivän ja viattomasti sitä välillä availlen. Sanottakoon, että kirja ei enää tuoksu siltä. Sanottakoon myös, etten tavallisesti kirjoja imppaile tai siis en ainakaan vietä päiviäni kirjoja haistelemalla.

Kuitenkin, haisteltuani kirjaa pitkin päivää (kerrottuani vielä toverilleni tästä mystisen hyvästä tuoksusta), luin mistä kirja itseasiassa kertoo. Päätin lainata teoksen. Kannet ovat mielestäni oikein lähestyttävät ja takateksti hyvä. Kesti kuitenkin puoli vuotta ja lähestyvä eräpäivä, ennen kuin viimein luin tämän kirjan.

Kevyesti kipsissä kertoo naisesta nimeltä Lotta. Lotta työskentelee kirjaston vahtimestarina ja hänen päivänsä kuluu kirjoja lukemalla. Lotta välttelee sosiaalisia tilanteita ja piiloutuu välillä vessaan lukemaan, kun ei vain halua olla ihmisten kanssa.

Kirjan alussa Lotta jää kuitenkin auton alle ja hänen kämpässään on vesivahinko. Lotan täytyy muuttaa sisarensa Memmun ja hänen avovaimonsa Katan luokse. Asioita alkaa tapahtumaan, kuvioihin ilmaantuu niin Jiri kuin Ollekin. 

Mielestäni Kevyesti kipsissä on mielenkiintoinen ja hauska kasvutarina. Lukiessa kirjaa eteenpäin, Lotta muuttuu vessaan piiloutuvasta ihmisestä ihmiseksi, joka ei välttele työtovereitaan tekemällä pakoreitti suunnitelmia.

Ollessani ihan alussa, olin hieman, että jaahas, mitähän sitä on tullut aloitettua, mutta odottelin niitä hilpeänhauskoja asioita, mitä takakansi oli luvannut. Eräänä yönä minulla olikin oikein hauskaa ja olin sitä mieltä, että tämä on oikein hyvä. Aamulla taas olin eri mieltä. Mutta kukapa ei kyseenalaistaisi lukuvalintaa, kun päähenkilö itse miettii "Mikä ihme oli joskus saanut minut tarttumaan romaaniin?". Sitä mietin itsekin. 

Lukiessani kirjaa loppuun, olin kuitenkin erittäin tyytyväinen ja pidin tarinasta. Minulle jäi positiivinen olo kirjasta ja suosittelen kyllä muillekin. Kevyttä lukemista, rentoa ja hauskaa, välillä miettii, miksi edes tätä luen, ärsytystä, kun sanotaan Elsa jääprinsessa ja monenmoisia kohtia: eikä, tämä on niin loistava, pitää laittaa kaverille kuva.

Ja nyt minulla on tunne (vaikka välillä en pitänytkään tästä kirjasta), että voisin sen omaan hyllyyn hommata, voidakseni sitä välillä selailla ja lukea ne hyvät kohdat uudestaan. 

Tämä oli ensimmäinen Veera Vaahteran kirjoittama kirja, jonka luin ja en kieltäydy kohdatessani muita hänen kirjojaan. 

Tämän kirjoitettuani, selailin Goodreadsissa olevia arvosteluja, Veera Vaahtera onkin Pauliina Vanhatalo, jännittävää.

Kaikki viimeiset sanat

John Green
Kaikki viimeiset sanat
WSOY 2014
eng.alk. Looking for Alaska 2005
suom. Helene Bützow

Kaikki viimeiset sanat kertoo Miles Halterista, joka lähtee etsimään Suurta Ehkää ja löytää Alaska-nimisen tytön.

Olen aiemmin lukenut John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen. Se oli erittäin hyvä, itkin paljon. Tuli ajatus, että voisi lukea muitakin John Greenin teoksia, mutta lainasin kirjastosta hänen teoksiaan vasta, kun tein luokkatoverini kanssa esityksen hänestä. Kirjat ovat levänneet hyllylläni jo ainakin kuukauden päivät.

Kun viimein tuli hetki, että halusin lukea John Greeniä, en oikein tiennyt lukisinko Will Graysonin, Kaikki viimeiset sanat vai Teoria Katherinesta. Kuten voitte jo päätellä, valitsin Kaikki viimeiset sanat. Valinnan tehtyäni, en lukenut kuin kappaleen. En tiedä, en muista, silloin väsytti ja seuraavana päivänä luin toista kirjaa. Ehkei vielä ollut hetki lukea kyseistä teosta.

Se hetki tuli eräänä perjantai-aamuna. Tiedättekö tunteen, kun haluat juuri tietyntyyppistä luettavaa? Yleensä itselläni ei ole haluttua luettavaa juuri sillä hetkellä käden ulottuvilla, mutta sillä kertaa ei tarvinnut poistua peiton lämpimästä syleilystä.

Luin koko aamun, kunnes lopulta tajusin, että on pakko nousta ja syödä aamupalaa. Kyseessä ei ollut kirja, jota ei voisi mitenkään laskea käsistään, vaan kirja, johon voi uppoutua ja nauttia unohtamatta täysin muita asioita. En ajatellut päivän ainoalla luennolla, miten Alaskalle ja erityisesti Milesille käy, he eivät vallanneet mieltäni, niin kuin joskus käy joidenkin hahmojen kanssa. Tässä kohtaa voin mainita, että unohdin Milesin nimen lukiessa ja hämmennyin, kun häntä kutsuttiin taas Milesiksi. Totuin täysin Lyllerö nimitykseen.

Kotiin päästyäni, Kaikki viimeiset sanat, oli ehkäpä se ensimmäinen asia, johon tartuin. Luin kirjan loppuun samana iltana.

Mitä lähemmäs ennen ja jälkeen tapahtumaa lähestyin, malttamattomuuteni kasvoi. Halusin tietää mitä tapahtuu. Mielessäni pohdin erilaisia vaihtoehtoja, se kutkutti mieltäni niin kovin paljon.

Vaikka nyt voisin sulavasti jatkaa käsittelyä tapahtumasta, jaan ensin fiiliksiäni kirjasta, ennen kuin annan mahdollisia spoilereita. Juonipaljastukset, edes viitteet mahdollisesta paljastuksesta ovat jotakin, mistä en vain pidä. Vaikka saatan itse kysyäkin kaverilta, että mitä tässä tapahtuu, mutta en oikeasti ikinä halua kysymykseeni vastausta.

Nautin teoksesta ihan hirvittävän paljon ja minun oli pakko hakea vihko viereeni, jotta pystyin kirjoittamaan asioita ylös. Lopulta kuitenkin päätin, että on helpompaa ostaa kirja itselle ja laittaa lappuja väliin.

John Green kirjoittaa hyvin ja älykkäästi, kiteyttää ajatuksia lauseiksi, jotka haluaisi kiinnittää omalle seinälle. Kaikissa näissä lauseissa ei ole ehkä suurta viisautta, vaan ne on vain sanottu niin hyvin juuri oikealla hetkellä. Kuten esimerkiksi Alaska sanoo: ”Te poltatte siksi että se on kivaa. Minä poltan kuollakseni.”  Tämä oli ensimmäinen mitä kirjoitin ylös.

Toisia hyviä kohtia mielestäni olivat Alaskan sanoma ”Ihminen elää koko elämänsä labyrinttiin juuttuneena, ajattelee pääsevänsä sieltä vielä jonakin päivänä pois, saa virtaa siitä että kuvittelee tulevaisuutta, mutta ei ikinä tee mitään. Hän käyttää tulevaisuutta vain pakotienä nykyisyydestä.” 

sekä Milesin ajattelema ”Ajattelin: Pelko on sitä, että olen menettänyt jotakin tärkeää, en löydä sitä enkä selviydy ilman. Se on samanlaista pelkoa kuin jos olisi kadottanut silmälasinsa ja menisi optikolle, ja siellä sanottaisiin, että lasit ovat loppuneet koko maailmasta ja nyt täytyy vain pärjätä ilman.”

Nautin niin paljon John Greenin tavasta kirjoittaa ja juurikin noista ajatuksista ja mitä ajatuksia ne minussa herättää. On myös hyvin hämmentävää ajatella, että Kaikki viimeiset sanat on John Greenin esikoisteos, niin kovin hyvä, oivaltava ja ajatuksia herättävä.

Suosittelen todellakin lukemaan John Greenin kirjoja, olen kuullut niistä paljon hyvää ja todennut ne itsekin hyviksi.

Ja nyt SPOILERI VAROITUS HETI KUVAN JÄLKEEN!!

Jossain vaiheessa ennen -osiota lukiessani, minun mieleeni tuli, entäpä jos Alaska kuolee? Torppasin ajatuksen, en pitänyt sitä mahdollisena. Miksi Alaska kuolisi? Todennäköisenä tilanteena pidin sitä, että Alaska ja Miles alkavat seurustelemaan tai jotakin muuta vastaavaa tapahtuisi. Yhtenä vaihtoehtona pidin, että lato syttyisi palamaan, päivät olivat siinä vaiheessa lopussa eikä heinä ja tupakointi ole tunnetusti hyvä yhdistelmä.

Kun asia lopulta tapahtui, kun luin viimeisen päivän loppuun, itkin niin paljon, niin kovin paljon. Minulle tulee kyyneleet silmiin jo pelkästä ajattelemisesta. Kuten arvata saattaa, itkin jälkeen osion ensimmäiset päivät ja vielä myöhemminkin. Olen tunteellinen ihminen. Ja voin myös sanoa, että tämä teos toi jossain määrin pintaan myös omia henkilökohtaisia tuskan aiheitani, asioita, jotka olen jo melkein käsitellyt, mutta en vielä kokonaan. Ja joissakin näissä henkilökohtaisissa asioissa, tämä kirja sai ajattelemaan niitä uudella tavalla. Joihinkin asioihin ei voi vaikuttaa, eikä asioita voi enää jälkikäteen muuttaa.

”Tiedän paljon viimeisiä sanoja. Mutta Alaskan viimeisiä sanoja en saa tietää koskaan.” 

SPOILERI VAROITUS LOPPUU!

Tämän tekstin kirjoitin niin kovin innoissani kirjan luettuani, järkytyin pituudesta ja siitä, että olisin voinut vielä enemmänkin kirjoittaa.

Jännittävä hetki

Tämä blogi ei ole elämäni ensimmäinen blogi, mutta todellakin harkituin. Mielessä pyörii kysymykset, onko minusta tähän, saanko kirjoiteltua. Päätin kuitenkin nyt yrittää, eiköhän tästä jotain ainakin tule.

Blogini aihe on erityisesti kirjat, mutta mahdollisesti myös ajatuksia omista kirjoitteluistani, jos sellaisia saan aikaiseksi (ainakin saan aikaiseksi valituksen siitä, kun ei ikinä kirjoita, mutta ehkä jätän sen väliin).

Haasteellista tämän blogin kirjoittamisesta tekee se, etten kovinkaan usein tiedä mitä sanoisin kirjasta, ainakaan kovin selkeästi. Yksi ongelmistani on juonipaljastukset, karttelen niitä epätoivoisesti, kun en haluaisi niitä kertoa, enkä itse kuulla. Voisin siis sanoa tämän blogin olevan haaste itselleni.

Päivitystiheyttä olen miettinyt ankarasti. Välillä en lue paljon mitään, niin mistä kummasta sitten kirjoittaisi. Onneksi ainakin nyt alussa on jo selvät suunnitelmat neljälle ensimmäiselle tekstille, oikeastaan viidelle, jos tämä lasketaan mukaan. Kerran viikossa päivitys olisi oikein hyvä, mutta minulle itselleni riittää joka toinen viikko. Joten mennään fiiliksen mukaan.

Tällä kertaa ei ole muuta sanottavaa, seuraavalla kerralla huomattavasti enemmän. Aiheena John Green - Kaikki viimeiset sanat, voin jo nyt sanoa, että kannattaa lukea, jos et vielä ole.

Tätä tekstiä kirjoittaessa tuijotin epätietoisena jouluvalojani, jotka olivat aluksi liian kirkkaat, nyt äärimmäisen rakastettavat.