maanantai 23. heinäkuuta 2018

Maresi


Maresi, Punaisen luostarin kronikoita
Maresi , Krönikor från Röda klostret, 2014
Maria Turtschaninoff
suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2014
Bon

Maresi odotti yöpöydälläni niin kovin monta kuukautta, etten edes viitsi kertoa kauanko. No, ei nyt sentään, ei vielä ollut pakko palauttaa kirjastoon, mutta melkein.

Maresi, niin kuin moni muukin kirja, herätti kiinnostukseni kantensa avulla. Jo ennen sen lainaamista olin jo sitä pitkään katsellut. Se toi minulle mieleen Mifongin perinnön jostakin syystä tai no, toki onhan niissä hieman yhtäläisyyksiä, pitkähiuksinen nainen, enemmän oikea puoli kasvoista näkyvissä, tummaa ja punaista. Jep, ei mennä siihen sen enempää.

Luin Maresin parissa päivässä ja se ehdottomasti piti otteessaan ja toi mieleeni erityisesti Maameren tarinat ja Mifongit, kieltämättä nyt tekisi mieli tarttua kyseisiin teoksiin ja ehkäpä jossain vaiheessa niin teenkin (voi ei tätä TBR-kasaa).

Maresi on tyttö, joka elää Punaisessa luostarissa, saarella, jolle miehillä ei ole asiaa. Kirjan alussa tyttö nimeltä Jai saapuu saarelle veneellä, joka tulee oudosta suunnasta. Jai ja Maresi ystävystyvät ja Jai kertoo Maresille mitä hän on paennut, mutta harmillisesti, kuten tarinassa selviää, ei ole täysin päässyt pakoon.

Vasta kirjan luettuani älysin, ettei siinä ollut laisinkaan romantiikkaa, ei ollut suhde kiemuroita ja se teki tästä vielä paremman. Ja saarella asustavat naiset eivät olleet avuttomia vaan hyvinkin pystyviä kaikenlaiseen. Vaikka kirjassa olikin synkkiä, raakoja asioita, kuten elävältä hautaaminen, ei kirja ollut synkkä tai kauhea. Se kertoo itsensä löytämisestä ja on toiveikas. Lukemisen jälkeen on sellainen elämä jatkuu huonojenkin hetkien jälkeen ja edessä on mahtavia seikkailuja -fiilis.

Maresille on itsenäinen jatko-osa Naondel sekä Maresin tarinalle on jatkoa luvassa teoksessa Maresin voima, jonka ehdottomasti haluan lukea, vaikka kieltämättä hieman petyin, kun jonkinlaista romanssia luvassa, innostuin niin kovin tästä ei romanssia jutusta, vaikka romantiikalla elänkin.

Nyt kun mietin, Maresi toimisi stand alonenakin hyvin, juuri sopiva paketti, tuli semmoinen ahh, tämä on hyvä, asiat ratkaistiin ja elämä jatkuu uusien seikkailujen parissa. Toisaalta olisi kyllä ihan hirveää, jos jatkoa ei tulisi, en tiedä olisinko kestänyt sellaista tietoa heti lukemisen jälkeen, kun katselin, jos vaikka voisin varata seuraavan osan kirjastosta. Nyt kestäisin, mutten onnellisesti.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan, erityisesti jos pitää Maameren tarinoista tai Mifongeista. Tässä oli jotakin viatonta ja puhdasta vaikka joo, se elävältä hautaaminen.

Ja nyt mietin romantiikkaa, rakkautta, sitä uu, tykätäkö tästä pojasta vai tästä, kuinka mun sielu elää romantiikalla, mutta nyt miettiessä, parhautta se rakkaus ei oo silloin, kun siitä helistään paljon. Kaikissa mun suosikkikirjoissa on rakkautta, mutta niissä on myös vahvoja hahmoja. Vasta oikeestaan tänään älysin, että romanttisista leffoista katselen mieluiten niitä, jotka ovat valoisia ja niissä on vahvat naishahmot, eikä se rakkaus ehkä ole se pääjuttu (mut joo, sen rakkauden täytyy kuitenkin olla siinä).
Ja kieltämättä nyt vähän eksyin aiheesta, mutta Maresissa on myös vahvoja naishahmoja, suosittelen lukemaan ja hyvää päivän jatkoa!

Tallennan ja suljen äkkiä, ennen kuin menee liian syvälliseksi ja hukkaan kokonaan perimmäisen ajatukseni, eksyn mieleni poluille, joista edes minä en saa aina selvää.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Muistojenlukija


Muistojenlukija, VÄKI 1
Elina Rouhiainen
Tammi, 2017
sivuja 387

Rehellisesti siitä, kun luin Muistojenlukijan on jo monta kuukautta. Luin sen osana yhtä kurssia ja kirjoittelin siitä kirja-analyysin, joka jotenkin vaikeutti blogitekstin kirjoittamista. Tiedän, hyvin jännää ja mielenkiintoista, miten tämä vaikeutti ajatuksiani, mutta sellaista se joskus on, ainakin minun pääni sisällä, varsinkaan, kun en näissä arvosteluissa niin syvällisesti pohdi ja analysoi kuin kurssille tehdyssä kirja-analyysissa.

Mutta tosiaan, siihen Muistojenlukijaan. En ole muita teoksia Elina Rouhiaiselta ainakaan vielä lukenut ja tähän sattumalta törmäsin yhdellä toisella kurssilla. Mietin suuresti haluanko lukea, sijoittuuhan se Suomeen jne, ja kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, minulla on ollut haluttomuutta lukea kirjoja, jotka sijoittuvat Suomeen. Lisäksi Muistojenlukija on urbaania fantasiaa, joten olin hieman epäilevä, en siitä, etteikö kirja olisi hyvä, vaan siitä haluanko oikeasti sen lukea, koska fantasia yhdistettynä Suomeen ei herätä minussa kovinkaan suurta innostusta (nykyään enemmän kuin ennen). Kuitenkin, Kiuru ja hänen kykynsä muistojen kanssa kiinnosti niin kovin, että päätin lukea. Se oli ehdottomasti oikea päätös.

Muistojenlukijassa on elementtejä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä ja halusin tietää lisää, en sano, että se olisi heti vienyt mennessään, teoksessa lähdettiin rauhallisesti liikkeelle, mutta lopussa oli kyllä jo koukussa. Tuli tunne, että tästähän se kaikki oikein alkaakin ja odotan innoissani seuraavaa osaa Aistienvartijaa, joka ilmestyy syyskuussa.

Muistojenlukija aloittaa siis Väki -trilogian, jossa seikkaillaan ympäri Euroopan. Muistojenlukijan maisemat ovat Helsingin Vuosaaressa ja sijoittuu ajallisesti yhdelle kesälle. 16-vuotiaalla tytöllä nimeltä Kiuru on kykyjä, joita muilla ei ole, hän näkee muiden ihmisten muistot lintuina ja pystyy ottamaan niitä. Napatessaan kaupungilla eräältä pojalta muiston, poika huomaakin sen ja tietää mitä Kiuru teki.


”Koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut huomannut Kiurussa mitään outoa. Eivät hänen vanhempansa, eikä isoäiti. Miten poika siis oli tiennyt?”

Kiuru lähtee tapaamaan poikaa ja hänen ystäviään Shangri-La nimiseen paikkaan ja tutustuu Daihin, Neluun ja Bollywoodiin, joilla jokaisella on jokin kyky. Kun Kiuru tuo Shangri-Laan oman ystävänsä, jolla on myöskin voimia, on koossa viisikko, joka yrittää selvittää miksi heillä on nämä voimat, mitä ne tarkoittavat ja mikä on järjestö nimeltä Väki?

Kiuru viettää mahtavaa kesää, erilaista kuin yleensä, rohkaistuu kertomaan tunteensa tunteidensa kohteelle, viettää hyvää aikaa ystäviensä kanssa. Mutta lopulta kaikki ei olekaan niin mahtavaa kuin aluksi vaikutti. Uusilla ystävät eivät olekaan täysin puhtoisia, Väki vaikuttaa vaaralliselta ja tutuissakin on pettureita. 

Väki -trilogian on suunnattu nuorille aikuisille ja ainakin tämä Muistojenlukija käsitteli tärkeitä asioita, kuten siirtolaisuutta ja ennakkoluuloja. Muistan, että itseäni hämmensi, kun käytiin läpi mitä pronomineja käytetään kenenkin kanssa ja nimitys genderqueer piti ihan googlettaa (rehellisesti en ihan enää muista määritelmää, mikä ei itseäni yllätä, en ole määrittelevä ihminen tämän suhteen, en hirveästi välitä siitä mitä ihmiset ja otukset ovat, kunhan ovat onnellisia.).
Jonkin verran itselläkin herätteli ajatuksia tämä teos ja no, en ihan hirveän nuorelle suosittelisi, en sen takia, että olisi epäsopivaa luettavaa, vaan juurikin tekstin vaativuuden vuoksi eli ei ihan nuorelle, joka ei paljoa lue, mutta, jos lukee paljon niin miksipä ei.


Koska Muistojenlukija on urbaania fantasiaa, se menee YA-haasteen kohtaan urbaani fantasia, yllätys yllätys.

Se, kun palautin kirjan kirjastoon ja pelästyin, etten ollut ottanut siitä kuvaa, onneksi sellaisen kuitenkin löysin niiden 3000 kuvan joukosta, jotka minulla on puhelimessa...

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Aloittamisen tuska

Kirjoittaminen, niin helppoa, mutta niin hirvittävän vaikeaa. Tämän teksti kirjoittaminen on helppoa, tämä on valitusvirsi sille, etten kirjoita, vaikka tällä hetkellä kirjoitan. Mutta missä on ne tarinat, runot, pienet ihmeelliset random sanat, jotka täyttävät paperien kulmia. Miten en vain saa aikaiseksi. Rehellisesti ihan hävettää, kuinka vähän saan kirjoitettua tai siis, miksi edes puhumme vähästä, voimme sanoa suoraan, että en kirjoita.

Eikä se johdu siitä, että pelkäisin kirjoittavani huonoa tekstiä tai ainakaan niin kovin suuresti, että se vaikuttaisi. Olen päässyt siitä aikalailla ylitse, sillä eihän kaikki voi olla hyvää, eikä kaiken tarvitsekaan olla hyvää ja itseasiassa, parhaiten oppii, kun kaikki ei ole hyvää ja joku kertoo sinulle mikä se jokin on.
Ongelmana on aloittaminen. Jonkin luovan kirjoittaminen on naurettavaa kyllä haasteellisempaa kuin tämän kirjoittaminen. Vaikka voisinkin kirjoittaa, mehiläinen lensi sinisellä taivaalla, katselin sen laskeutuvan violetille kukalle, se ei viihtynyt sillä, vaan palasi siniselle taivaalle.
Jep, ei jatketa sitä, mutta se jo sai minun mieleni erilaiseen tilaan, keskittyneeseen, rauhaisaan, flow tilaan. Tilaan, jossa olen onnellinen. Miksen käy tilassa useammin.

Tänäänkin mietin, että kirjoitan, minä kirjoitan tänään, mutta sitten se aloittaminen. Niin vaikeaa, mutta se pitäisi vain tehdä. Olen tyytymätön, en innostu lukemisesta tai innostun, mutta se on välillä äärimmäisen haasteellista. Katson Netflixiä, mutta en tunne niin suurta halua katsoa sitä kuin pitäisi silloin kun sitä katselee.
Minun pitäisi purkaa ajatuksiani, kirjoittaminen on jotakin mitä minun pitäisi tehdä ihan jo senkin takia, että se pitää mieleni kunnossa, se purkaa ajatuksiani, auttaa minua keskittymään.
Mutta miten palata takaisin kirjoittamisen pariin, kun tuntuu, että sen on hukannut.

Rehellisesti tiedän vastauksen, aloittamalla ja välillä aloitankin, mutta sitten taas hukkaan. Aloittamisen lisäksi tarvitsen jatkuvuutta. Sanon itselleni, että pystyn siihen, mutta liian usein en usko siihen.

Mutta kirjoitinhan minä sentäs tänään tämän ja pienestä mehiläisestä, jep, se on nyt pieni mehiläinen.
Hyvää yötä maailma, jos vaikka puhelimella leikkimisen sijaan ottaisin käteeni vihkon ja kynän, kirjoittaisin ajatuksia syviä ja sitten alkaisin nukkumaan.

-Hilma