Kuihtuvat ruusut
Katson kuihtuvia ruusuja. Vielä kauniita, mutta kohta poissa. Silmiäni kirvelee ja pyyhin kosteuden pois sormin, vaikka tiedän sen vain pahentavan kirvelyä. Tunnen oloni surkeaksi, kuin olisin nuo kuihtuvat ruusut, vielä kauniit, mutta kohta poissa. Paitsi minä en ole kohta poissa. Ainakaan toivottavasti. En tahdo olla, mutta kuihtunut olen. Raihnainen, voimaton. Minulla ei ole voimaa taistella edes makeanhimoa vastaan, olen suklaalla täytetty, eilen, tänään ja huomenna. Toisaalta, onko sillä edes merkitystä, jos tungen sokerilla täytettyyn kehooni vielä lisää sokeria? Merkitystä muulle kuin pankkitililleni, jolta kymmenet eurot katoavat.
Upotan sormeni sammaleeseen, jonka kosteudesta yllätyn. Istuessani tunsin vain viileyden. Ilahdun, ulkohousujen vedenpitävyyden lupaus on ainakin vielä totta. Suljen silmäni ja hengitän, tahdon juurtua tähän. Tahdon tuntea oloni hyväksi, en enää kuihtuneeksi. Voisinko imeä itseeni sammaleiden kosteuden? Sammal rauhoittaa, metsän raikkaus rauhoittaa, mutta olen silti rauhaton, en saa rauhaa, en pääse eroon äänistä, autojen huminasta, mieleni äänistä, kuinka pitäisi yrittää enemmän, olla enemmän. Pääsisinpä eroon edes autojen huminasta, mutta minne menisin? Melua ei pääse pakoon, vaikka haluaisi.
Uuvuttaa, väsyttää, sammaleen kosteus ei minua ravitse. Voisin käydä kaupassa, olisi vielä muutama roponen käytettäväksi suklaaseen. Melkein jo ennen metsään saapumista menin, mutta tulinkin tänne, sammalmättäälle. Hakien helpotusta tunteisiini, ahdistukseen, kipuun, väsymykseen, kaikkeen siihen mikä vie minut pohjalle. Pyydänkö liikaa metsältä? Voisiko se viedä pois vihani, haluni tuhota itseni? Ehkä se on liikaa jopa metsälle, vaikka se suuri ja mahtava onkin... Ei metsä saa minua korjattua.
Kuvittelen itseni uimaan, juoksemaan, kiipeilemään. Olen kuvitelmissani hän ja todellisuudessa jotakin muuta. Voisin tehdä valinnan joka tekisi kuvitelmistani totta, mutta en tee, vai tekisinkö. Erityisesti kun osittain ne onkin totta, minussa on sitä mitä kuvittelen. Mutta kuvitelmissani olen vahva ja jaksava. Sitä minä en ole. Olenko koskaan enää? Miten pystyn muokkaamaan mieltäni? Tekemään valinnan, joka vie minua kuvitelmiani kohti? Tai ehkä minä olen vain tämä kuihtuva ruusu, joka hakee apua tuskaansa metsältä. Tai ehkä en, ehkä huomenna kävelen, ehkä huomenna juoksen.